Olin jo kirjoittanut lähes valmiiksi jutun parin viikon takaisesta reissustani San Sebastianiin. Söin siellä jumalaisesti. Baskimaan pintxot eli paikalliset tapakset ovat vailla vertaa, puhumattakaan lukuisista korkeatasoisista ravintoloista. Kävin legendaarisessa Mugaritzissa, jolle povataan elBullin manttelinperijän viittaa, ja Bilbaon Guggenheim-museon yhteydessä toimivassa Neruassa, joka sattumalta pari päivää sitten sai ensimmäisen Michelin-tähtensä. Viinipuoli oli myös hyvin hoidossa. Oli kysessä sitten hapokas ja helmeilevä txakoli, tai kuiva fino-sherry iberico-possun kyytipoikana, huonoa viiniä ei tarjoiltu. Käytin myös lasteni ennestäänkin ohuen perinnön paikalliseen viinikauppaan, jonka valikoima sai jalkani tutisemaan. Eli siis loistava reissu, ja juttu joka kirjoittaisi itse itsensä. Kunnes menin Tampereelle.

Popeda. Tammerkosken silta. Juice. Tammelan tori ja mustamakkara. Mikko Alatalo. Särkänniemi. Kummeli. Ilves ja Tappara. Tampereesta on San Sebastian kaukana. Silti rakastan Tamperetta ja tamperelaisia. Keikkamuusikkona tie vie usein kaupungin moniin loistaviin keikkapaikkoihin, ja kolmena viime vuotena olen viettänyt kesäsunnuntait Särkänniemessä, tv-ohjelman housebändin kitaristina. Huvipuiston henkilökuntaa ystävällisempää ja sydämellisempää väkeä ei löydä mistään. Mutta tämä ei liity mitenkään tähän kirjoitukseen, joten jos olisin delete-nappula-miehiä, painaisin delete-nappulaa, mutta koska en ole delete-nappula-miehiä, en paina delete-nappulaa. Olen enemmänkin väliviiva-miehiä, jolle toisto on tehokeino.

Viime viikolla olin nääs Tampereella soittohommissa, tällä kertaa studiossa kitaroimassa eräälle ensi vuonna julkaistavalle levylle. Koska sessio oli kaksipäiväinen ja olin jäämässä yöksi, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja mennä oikein kunnolla ulos syömään. Valitsin paikaksi Vuoden ravintolaksi 2011 valitun ravintola C:n. Seuralaisenani oli samoissa sessioissa soittava helsinkiläinen rumpalismies. Pitkän äänityspäivän päätteeksi istuimme pöytään ja tilasimme keskikokoiset menut suositusjuomineen. Illasta tuli ikimuistoinen.

Ruoka oli loistavaa. Raaka-aineet olivat kaikki läheltä, ja tarjoilija kertoi hyvin tarkkaan kenen tilalta mikäkin tuote oli. Alkuruokana oli kotimaisesta Savuarmas-juustosta tehtyä risottoa. Pääruoaksi seuralaiseni söi nieriää, mutta minä punkunhimoissani vaihdoin omani villisikaan. Seurasi juusto, joka oli Mouhijärven ihanaa Metsuria tomaattihillokkeen kera. Jälkiruoaksi söin mantelikakkua paahdetun valkosuklaan ja omenan kera. Taivaallista.  Pitkin ateriaa saimme myös pieniä keittiön tervehdyksiä. jotka kiihottivat ruokahaluamme ja puhdistivat suutamme tarpeen vaatiessa. Moitteeton, korkeatasoinen kulinaarinen kokonaisuus. Mutta ei siinä kaikki, ja onhan tämä viiniblogi, herrajumala sentään.

Ravintola C:n C on yhtä kuin Christina Suominen, viinituntija extraordinaire. Jo vilkaisu viinilistaan paljastaa ettei kyseessä ole mikään ison ketjuravintolan yllätyksetön valikoima, vaan aidosti erilainen, kiehtova lista. Viiniparit ruoillemme olivat kekseliäimpiä miesmuistiin, ja juuri se saa minut suu vaahdossa höpöttämään tästä teillekin, rakkaat lukijat. Vai milloin olette viimeksi saaneet alkuruoan pariksi roseeta, vieläpä marraskuussa? Rosee tai Rosé, whatchamacallit, herättää minussa ristiriitaisia tuntoja. Parhaimmillaan se on fantastista, varsinkin kuumana kesäpäivänä, mutta onhan se joskus myös vähän sk…huonoa. Mutta eipä ollut Ribera del Dueron 2010 PradoRey Rosé, jonka kevyt makeus istui risoton lievään makeuteen upeasti. Rohkea aloitus, joka riisui minut oitis aseista. Antakaa palaa, mitä seuraavaksi? Villisian parina sain Eric Texcier´n Châteauneuf-du-Papea. Valinta ei sinänsä ollut mullistava, mutta yhdistelmä toimi erinomaisesti.

Juustolautasen kanssa saimme itselleni täysin uutta tuttavuutta, Champagnen alueella tehtyä Ratafia-likööriä. Shamppanjatalo Guy Charlemagnen ratafia oli herkullisen marjaisaa ja siinä oli lievästi portviinille ja madeiralle tyypillinen, hyvällä tavalla hapettunut sävy. Kiehtova laatujuoma, johon kaltaiseni viinidorka juuri helposti koukahtaa.

Yhtä ennenkokematon elämys oli Ice Cider eli jääsiideri Kanadan Quebecistä, jota sain jälkiruoan kanssa. Ravintola halusi tarjota sen normaalia lämpimämpänä, jotta kaikki aromit tulisivat esille. Juuri tällaista itsevarmuutta ja yksityiskohtiin paneutumista minä kunnioitan. Ja kuka voisikaan vastustaa tuotetta nimeltä Cryomalus? En ainakaan minä, olenhan lapsena katsonut Galacticaa. Kuten kenties arvaatte, tästä oli kaupan esanssilitku kaukana. Mistä tuli mieleeni että kerran kun ei ollut takahuoneessa tarjolla (eli jäljellä) muuta kuin makeaa, haaleaa päärynäzidukkaa, keksimme soittokaverin kanssa sekoittaa siihen hieman Jallua. Ei se hyvää ollut, mutta parempaa kuin pelkiltään. Siinäpä sisältöä ammattimaiseen viiniblogiin. Ai niin, tämähän ei olekaan ammattimainen blogi! (vetää housut alas).

Ateria oli ohi ja ylistimme kaikkea tarjoilijallemme. Huomatessaan aidon intomme ja kiinnostuksemme hän kaatoi meille vielä pienet lasilliset rosé-portviiniä, kuin puolivahingossa sulkien aterian taiteellisen ympyrän. En tiennyt että rosé-porttia oli edes olemassa. Se oli todella hyvää.

Puoli yhdentoista maissa maksoimme hyvin kohtuuhintaisen ateriamme, ja palasimme hotellille, makuaisti ja sielu täynnä elämyksiä. Toisena studiopäivänä emme kyllin voineet ylistää tamperelaisille kanssamuusikoilemme miten loistava heidän kotikaupunkinsa ravintola oli ollut. Tampere ei ehkä ole San Sebastian, mutta sieltä saa järjettömän hyvää ruokaa ja kiinnostavia viinejä. Pullat pystyyn, taikina nousee.

Jacques Boissons

__________________________________________________________________

Vuoden Viinit Roseesarjan kultamitalistiksi 2011 valittu
Torres Santa Digna Cabernet Sauvignon Rosé, Alkosta 9,99 €