Vietin juuri kaksi viikkoa ilman tippaakaan viiniä. Olin lomalla Thaimaassa, ja keskityin lähinnä maltilliseen Chang- ja Singha-oluiden lipittelyyn. Jätin Jancis Robinsonin kirjat yöpöydälle, enkä ostanut lentokentältäkään kuin kitaralehtiä. No, sattumalta maailman törkeimmässä miesten kitara/lifestyle-lehdessä Guitar Aficionadossa oli viinispesiaali, mutta se oli puhdas vahinko. Kumosin koneessa vielä puolikkaan pikkolollisen haalea shampanjaa, mutta nyt viiniramadan oli alkava. Jos elin ja hengitin viiniä käytännössä koko viime vuoden, oli lyhyt obstinaatio hyvinkin tervetullut. Mutta vaikken viiniä lomallani juonutkaan, pyöri se mielessäni välillä yllättävissäkin tilanteissa. Se mikä toiselle on syy hankkiutua mielentilatutkimukseen, on toiselle oiva blogikirjoituksen aihe.

Istuin meren rannalla aaltojen liplatuksessa. Luokseni lipui kaunis näkinkenkä. Otin sen käteeni ja ihmettelin miten luonnossa voi syntyä näin uskomattoman täydellinen muoto. Siinä samassa seuraava aalto toikin vielä kauniimman simpukankuoren luokseni. Seuraava oli jopa tätäkin upeampi. Ja siinä hetkessä rupesin ajattelemaan viiniä. Juuri kun olen löytänyt mielestäni parhaan viinin, tupsahtaa eteeni sitäkin parempi pullo vielä moniulotteisempaa ja tasapainoisempaa juomaa. Ja jos näin monta kaunista näkinkenkää löytyy pelkästään tältä piskuiselta rannalta, mitäköhän muualla maailmassa on? Äkkiä Singhaa.

Ostin hotellihuoneeseen mandariineja. Ne olivat aivan uskomattoman makeita ja täyteläisiä. Vaikka Suomestakin saa välillä ihan hyviäkin hedelmiä, nämä oranssit pallerot olivat kuin merkkareita 5-vuotiaan suussa. Paitsi että ne eivät juuttuneet inhottavasti hampaisiin. Se olisi mandariinilla hyvin huono ominaisuus.  Hedelmien uskomaton makeus sai minut pohtimaan maantieteen vaikutusta viiniin. On selvää että espanjalaisessa viinissä korostuu aivan eri maut kuin vaikkapa saksalaisessa, ihan jo lämpötilan vaikutuksesta. Globalisoituneessa ja homogenisoituvassa maailmassa on lohdullista, että viinin ominaisuudet ovat riippuvaisia vallitsevista sää- ja ilmasto-olosuhteista. Coca Cola maistuu samalta minkä tahansa tehtaan tuottamana, mutta viini on ainutlaatuisempi tuote. Näin se myös parhaimmillaan kuvastaa maaperän ja ilmaston lisäksi alkuperänsä kulttuuria ja historiaa.

Olihan Thaimaassa toki viiniä, myös turistisella saarella jossa suuren osan lomastani vietin. Ravintoloissa tarjottiin talon valkkaria ja punkkua, jotain isoissa pulloissa myytyä bulkki-italialaista. Sen menekki ei näyttänyt olevan huimaa, etenkään lounasaikaan. Tämä on mielestäni ymmärrettävää siksikin, että olut sopii thaimaalaiseen ruokan ylivoimaisesti paremmin kuin viini. Toki nykyään puhutaan paljon rieslingistä ja gewurtztraminerista, varsinkin jos niissä on hitunen jäännössokeria, mutta henkilökohtaisesti en ole tästä ilmiöstä erityisen mehuissani. Vaikka olenkin viinifriikki, ei sitä kaikkialle pidä tunkea.

Pienistä marketeistakin löytyi viiniä, usein pölyyntyneitä vanhaksi menneitä valkoviinejä tai vaatimattomia australialaisia punkkuja. Jacob’s Creekillä oli kova promoaminen päällä, ja heidän omia viinijääkaappejaan oli lähes jokaisessa 7/11 -kaupassa, joita muuten on Thaimaassa melkein yhtä paljon kuin ruotsalaisia turisteja. Siis tozi paljon. Thaimaan viinivero on tähtitieteellinen, mikä omalta osaltaan estää viinin räjähdysmäisen tunkeutumisen tälle muuten houkuttelevalle markkina-alueelle. Silti erikoistuneita viinikauppoja tuli vastaan selkeäsi useammin kuin aikaisemmilla reissuillani. Thaimaassakin tehdään viiniä, mutta en halunnut/päässyt maistelemaan niitä, tällä kertaa. Ostin pullollisen Koh Chang -viiniä, joka ei kuitenkaan ole tehty viinirypäleistä, vaan Mao-hedelmästä. En ole vielä uskaltanut maistaa sitä, mutta huoli pois, kerron teille varmasti minkälaista se oli.

Itse asiassa valehtelin teille alussa, sillä huuleni olivat loman aikan kerran kosketuksissa viinin kanssa. Eräänä iltana nimittäin hain ruokaa takeawayna hotellille (törkeää, eikö?), ja päätinpä hakea siinä samalla pullon olutta ruoan kyytipojaksi kaupasta (myös törkeää, eikö?). En ollut aiemmin törmännyt Siam Sato -merkkiin, ja päätin kokeilla sitä, varsinkin kun se oli jotenkin käsittämättömän halpaa. Hotellilla tutkin thainkielistä etikettiä todetakseni että siinä oli huimat 8% alkoholia. Avasin korkin, joka ei sihahtanut lainkaan. Maistoin juomaa, ja hetkessä olin teleporttautunut 90-luvun Helsingin Pakilaan, jossa nuorna poikana, eikun siis miehenä, tein kotiiviiniä kavereideni kanssa. Yäk. Siam Sato ei siis ollut kaljaa, vaan pakilalaista kotiviiniä. En juonut sitä.

Viimeisenä iltana olin Bangkokissa, enkä vieläkään kaivannut viiniä. Söin Siam Paragon -ostoskeskuksen uskomattomassa food courtissa, josta sai mitä erilaisempia aasilaisen ruoan klassikoita, aivan pilipalihintaan. Siellä koululaiset tilasivat annoksia, joita moni suomalainen aikuinenkaan ei uskaltaisi edes maistaa. Vaihtoehtoja oli satoja, mikä oli hyvin piristävää, sillä olin aika lailla syönyt kaikkea mahdollista saarella tarjolla olevaa. Tarjonta on monissa turistikohteissa kuitenkin suppeaa ja länsimaistettua, siihen nähden miten ällistyttävän rikas ruokakulttuuri Thaimaassa ja ympäröivissä valtioissa on. Söin osterimunakkaan ja possua korealaisittain. Ja join vettä. Huimaavan kokoisessa ostoskeskuksessa oli loistava kirjakauppa, jossa vihdoin päätin päästää irti. Ostin uusimmat Wine Spectator- ja Decanter -lehdet. En kuitenkaan lukenut niitä vielä. Koin että menettäisin lomatunnelman, jos nyt rupeaisin tutkimaan mitä miljoonan dollarin tiloja liikemies x on taas ostanut Russian River Valleysta. Krooh…pyyh…

Lopulta istuin koneeseen paluulennolle. Minulla oli viinilehdet käsimatkatavaroissa, mutten halunnut vieläkään antautua niiden vietäväksi. Tilasin silti taas saman pikkolollisen shampanjaa kuin menolennolla, johon lentoemännän suosituksesta lisäsin hieman jäitä, sillä se ei ollut aivan riittävän kylmää. Menköön, ajattelin, kerrankos sit jäitä skumppaan laittaa, ja Moëtillahan on oikein tähän tarkoitukseen varta vasten kehitetty shamppanjakin. Kaadoin juomaa muovilasiin ja otin pienen siemauksen. Silmäni kostuivat ja hymyilin leveästi. Käännyin vaimoani Jacquelinea päin, ja totesin shampanjan maistuvan aivan järisyttävän taivaalliselta. Miten voi pienistä happamista viinirypäleistä saada aikaan näin aseistariisuvaa, nestemäistä hyvyyttä? Kahden viikon viinittömyys sai minut rakastamaan viiniä taas hieman enemmän. Kuinka paljon viiniä voi oikein rakastaa? Ja missä vaiheessa sinne hoitoon kannattaisi hankkiutua?