Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä Valpolicellan alueelle Italiaan tutustumaan Amaronen valmistukseen. Tämä tarunhohtoinen viinityyli oli minulle melko vieras, joten en empinyt hetkeäkään. Olin kuullut että Amaroneen liittyi jotain kuivattamista, ja tiesin että se on yleensä melko arvokasta, ja hyvin suosittua. Mutta mistä oikein pohjimmiltaan on kyse? Vierailuni osoittautui syvemmäksi kokemukseksi kuin olisin osannut arvata.

Okei, Amaronen valmistus yhteen lyhyeen kappaleeseen. Valpolicellan alueella kasvatetaan Amaronen kolmea rypälettä: Molinara, Rondinella ja Corvina, joista viimeinen on tärkein. Tarkkaan valikoidut rypäleet asetetaan kuivumaan lavereille, jolloin niiden maku syvenee ja saa lievästi hapettuneita ja jalohomeisia sävyjä. Rypäleet käytetään matalassa lämpötilassa, ja viini kypsyy suurissa tynnyreissä. Amarone ei ole makeaa, mutta kuivattaminen saa aikaan ns. makeuden illuusion. (Makea, eli jäännössokeria reippaasti sisältävä versio on nimeltään Recioto. Herkullista sekin.) Viini paranee ja muuttuu huomattavasti vanhetessaan. Dominoiva tuoksu on kirsikkainen. Kiitos.

Äskeinen kappale saattaa osasta teistä olla kiinnostava, mutten usko että hirveän monesta. Insinöörikansana haluamme toki tuntea asioiden teknisen puolen, mutta juoko kukaan Amaronea siksi, että tietää siinä käytettävän apassimento-tekniikkaa? (Eli kuivattamista lavereilla). Ei, enkä minäkään. Juon Amaronea siksi että se on hyvää, mutta tästedes varsinkin siksi, että sen takana on uskomattomia tarinoita. Intohimoa, kulttuuria, historiaa. Amarone, kuten muutkin maailman suuret viinit, ovat paljon enemmän kuin teknisten ominaisuuksiensa summa. Parhaille tuottajille Amarone on yhtä kuin elämä.

Aloitan reissun viimeisestä illasta. Seurueemme oli kutsuttu syömään kolmekymppisen paronitar Massimialana Serego Alighierin kanssa illallista. Serego Alighieri valmistaa alueella kuuluisia viinejä yhteistyössä reissun varsinaisen isäntämme MASIn kanssa. Ja kuten osa teistä saattoi jo huomata, paronittaren sukunimen toinen osa, Alighieri, on sama kuin Jumalaisen näytelmän kirjoittajalla Dante Alighierillä, jonka jälkeläinen Massimiliana on 21. polvessa. Dante pakeni aikoinaan Toskanasta Veronaan, ja hänen poikansa osti läheisestä kylästä tilan, jossa yövyimme ja olimme nyt syömässä. Viiniä suku on tehnyt vuosisatoja. Saksalaiset käyttivät tilaa toisen maailmansodan aikana pommien säilyttämiseen. Paronitar oli hurmaava nuori nainen, joka haaveili perheestä, ja jolle viinibisneksen jatkaminen oli itsestäänselvää, ja kunnia-asia. Perhe teki nyt myös viiniä Toskanassa, mikä symboloi Danten palaamista kotiseudulleen pitkän maanpaon jälkeen. Nyt minä, suomalainen kitaristinplanttu, join näitä viinejä. Do you know this song Poika saunoo?

Olin saanut edellisenä iltana maistaa vuoden -85 Serego Alighierin Vaio Armaron -viiniä. Olimme syömässä hurmaavassa vanhanaikaisessa ravintolassa Veronassa. Tarjoilijoilla oli kravatit ja mustat esiliinat, seiniä koristi sadat arvokkaat viinipullot, hopeat oli kiillotettu, pöytäliinat tärkätty. Alkuun söimme tagliatellea kolmella eri kastikkeella, ja pääruoaksi legendaarista Bollito Mistoa. Pöydän viereen työnnettiin jättimäinen kärry täynnä erilaisia lihoja ja ruhonosia. Näiden kanssa oli kymmenen eri lisuketta etikkapiparjuuresta luuydinastikkeeseen. Ruoka oli uskomattoman tuhtia, mutta erinomaista. Veronalaiseen tapaan pääruoan jälkeen nautittiin Amaronea, tässä tapauksessa tuota yli 25 vuotta vanhaa Seregho Alighieria. Viini oli jo tunti sitten siirretty huikeaan hopeiseen karahviin ottamaan ilmaa. Viinin seuraksi tuotiin pelkkää parmesania paksuina palasina. Vastapäätäni istuva MASIn omistajaperheen Rafaele Boscaini oli hänkin silmin nähden innostunut. Hänen isänsä on Sandro Boscaini, Mr. Amarone, jonka ansioihin kuuluu myös jo kadonneeksi luullun Oseleta-rypäleen palauttaminen viinintuotantoon. Boscainin perhe on yksi Amaronen ja muidenkin alueen viinien laadun tärkeimpiä lipunkantajia ja puolestapuhujia. Viini oli jumalaista. Se muuttui lasissa jokaisella kulauksella. 27 vuoden odotus pullossa tuntui aluksi ujoutena, mutta hiljalleen juomasta vapautui toinen toistaan hurmaavampia aromeja. Otimme kännykkäkuvia pullosta ja siirryimme hetkeksi (Rafaele mukaanlukien) Twitteriin hehkuttamaan. Oi näitä aikoja.

Sillä hetkellä ymmärsin mistä Amaronessa oli kysymys. Kyseessä on äärimmäistä kärsivällisyyttä ja kunnioitusta vaativa tuote. Se ei ole viini, joka huitaistaan nuorena pihvin kanssa, tai jota lipitellään firman juhlissa kesken toimitusjohtajan vuosikatsauksen. Amarone on viini jonka edessä pysähdytään. Sen annetaan vuosia kypsyä rauhassa pullossa, ja se nautitaan vaikka pienen juustopalan kanssa. Moderni aika ei tee Amaronen elämää helpoksi. Meillä kuluttajilla on kiire ja haluamme kaiken tässä ja nyt. Jotkut valmistajat haluavatkin tehdä Amaronea oikoteitse. Viinin huolellinen valmistaminen on kallista, mikä näkyy väistämättä sen hinnassa. Jos vastaanne tulee halpa Amarone, siinä on jotain pielessä. Piste. Just say no. Mutta huomio! Mistään antiikkiviinistä ei suinkaan ole kyse. Nykyistä Amaronea on valmistettu vasta viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Viinin taustalla on uskomaton määrä tutkimusta ja modernia tekniikkaa, perinteitä unohtamatta.

Tiedättekö sen tunteen kun puraisee oikein mehukasta ja makeaa ananasta? Maku on niin voimakas ja huumaava, että sulkemalla silmät voi kuvitella olevansa tropiikissa auringon paahteessa, tuhansien kilometrien päässä lumitöistä ja myöhästelevistä junista. Sama ilmiö toistuu suurien viinien kanssa. Tästedes kun saan hyvää Amaronea, voin teleportata itseni Valpolicellaan lukemaan Dantea rinteessä kasvavien viiniköynnösten varjossa. Olisikohan paronitar jo laittanut päivällistä?

__________________________________________________________________

Jatka Jacqueksen jalanjäljissä ja teleporttaa itsesi Italian Valpolicellaan:

Masi Bonacosta Valpolicella (Alkosta, 11,48 €)

Masi Campofiorin (Alkosta, 14,98 €)

Masi Costasera Amarone (Alkosta, 35,20 €)