Jacques Boissons

Tapasin viime vuoden keväänä Tanskassa ruokamatkalla Frankfurter Allgemeine -lehden ruokatoimittajan Ursula Heinzelmannin. Sovimme tällöin, että jos ikinä tulisin hänen kotikaupunkiinsa Berliiniin, yrittäisimme nähdä ainakin pikaisesti ja vaihtaa kuulumiset. Heinäkuun alussa lähdinkin Berliiniin perheineni lomalle, ja laitoin aiheesta Ursulalle viestin. Hän olisi juuri silloin valitettavasti Lontoossa, joten ehtisimme tavata vain pikaisesti matkamme viimeisenä iltana. Pian kuitenkin sain Ursulan mieheltä viestin.

Ei, kyseessä ei ollut mustasukkainen tappouhkaus. Ursulan mies on Stuart Pigott, Saksassa pitkään asunut englantilainen viiniguru, joka myös toimii kolumnistina suomalaisessa Viini-lehdessä. Stuart halusi kutsua minut luokseen syömään berliiniläisen sommelierin Billy Wagnerin kanssa. Olin mykistynyt kutsusta, johon vastasin tietenkin myönteisesti. Olisin järjettömän kovassa seurassa. Stuart on yksi saksalaisten viinien suurimpia auktoriteetteja maailmassa, kun taas nopealla googlaukselle selvisi, että Billy on Saksan ykkössommeliereja, joka toimii maineikkaassa ravintola Weinbar Rutzissa. Rutzilla on yläkerrassa Michelin-ravintola ja alakerrassa viinibaari, jonka kellarissa on 1001 eri viiniä, joista yli 300 on rieslingejä. Huh huh. In Finland we have this thing called lakkalikööri. And kossu. And paljon möllejä.

Maanantai koitti, ja hain jumalaiselta KaDeWe:n ruokaosastolta brittisuklaata ja akvaviittia. No ku se on sillai pohjoismaalaista, niinkuin minäkin. Plus että se on sikahyvää. Olin lukenut Lonely Planetista, että saksalaisille dinnerpartyille mentäessä ei saa myöhästyä, ja painoin ovikelloa tasan minuuttia vaille kahdeksan. Hyvin epävarmana ja jännittyneenä astuin sisään itselleni täysin vieraan ihmisen kotiin. Stuart toivotti minut essu päällä tervetulleeksi ja esittäydyin jo paikalla olevalle Billylle.

“Kaadan teille vain pienet lasilliset, sillä viinejä tulee olemaan paljon”. Ilta alkoi loistavalla riesling-kuohuviinillä (saksalaisella tietenkin), joka säesti New Nordic -henkistä minimalistista annosta: raakaa retiisiä, mätiä ja merilevää. Perusmakujen juhlaa. Raikasta, suolaista, karvasta, umamista. Kuohuviini sointui annokseen täydellisesti. Stuart ja Billy opettivat, että skoolaaminen tuli olla kovaäänistä, niin että lasit reteästi kolautettiin yhteen. (Tässä vaiheessa pahoittelen sitä etten kirjoittanut muistiin viinien nimiä. Ilta oli niin erikoinen etten tajunnut tehdä samalla muistiinpanoja.) “No niin, lasi tyhjäksi, seuraava viini tulee!”

Meille kerrottiin että saisimme nyt kolme peräkkäistä liharuokaa. Lautasella oli hehkuvanpunainen carpaccio, jonka päälle oli ripoteltu suolaa, pippuria, oliiviöljyä ja tuoretta basilikaa. Liha oli uskomattoman pehmeää ja maistui…vesimelonilta! Stuart repesi räiskyvään nauruun. Söimmekin pitkään 70-asteisessa uunissa kuivatettua vesimelonia ravintola Mugaritzin reseptillä. Hedelmän tekstuuri oli aivan uskomatonta verrattuna käsittelemättömään vesimeloniin. Se oli pehmeää ja jäntevää, hieman kuin paahdettua paprikaa. Maku oli mieletön. Makeus oli tiivistynyt samoin kuin itse hedelmän aromi. Mutta huonoa ei ollut viinikään, vuoden -89 puolimakea riesling joltain upealta tuottajalta. Se oli itse asiassa ihan taivaallista.

Sama meno jatkui tunteja eteenpäin. Söimme vuohen munuaisia ja kieltä, biisonia, mangoldia (sekä vartta että lehtiä), jotain juustoa, ja jälkiruokaa jossa oli eiswein-granitéta, mansikoita, curacao-likööriä ja kuohuviiniä. Raaka-aineiden eksoottisuudesta huolimatta ruoka oli yksinkertaista. Suolaa ja pippuria. Ja mitä viinejä! Parikymmentä vuotta vanhaa itävaltalaista grüner veltlineriä, virginialaista punaviiniä (tätä arvuteltiin pitkään, mutta tehtävä oli täysin mahdoton), ja Billyn tuomaa kreisiä vin gris:tä. Jokaisella viinillä oli tarinansa, ja kaikkea siivitti näiden kahden herrasmiehen pohjaton tietämys ja intohimo. Taustalla soi koko ajan musiikki, joka sekin oli valittu ruokalajien ja viinien perusteella. Kuuntelimme yhtälailla malilaista musiikkia, kuin PJ Harveyta. Kello yhdeltä Stuart ilmoitti ystävällisesti illan olevan ohitse, ja että herrat ovat hyvät ja voivat poistua tahoillensa.

Kävelin hiljenevässä Berliinin yössä takaisin majapaikkaani ja tajusin taas kerran, että paras puoli viiniharrastuksessa ovat ihmiset.

::

Tampere on ruoka- ja viinikaupunki. Tämän totesin jo marraskuun lopun blogikirjoituksessani, jossa ylistin ravintola C:tä. Käsitykseni Tampereesta ovat kirkastuneet entisestään, ja saankin nyt oivan syyn toistaa itseäni teidän iloksenne. Vietin juuri Tampereella pari viikkoa musikaalihommissa, missä söin ja join todella hyvin.

Minulle oli annettu ymmärtää että ravintola Bertha on Tampereen parhaita paikkoja. Tämä oli pakko käydä toteamassa paikan päällä, ja veinkin koko työryhmämme sinne syömään tiistai-iltana. Ateriamme oli aivan loistava, samoin kuin ruoan kanssa tarjotut kiinnostavat viinit. Saksalaisia rieslingejä, amerikkalaisia punkkuja, ja kaikki Pasi Mamian charmantin ja asiantuntevan palvelun saattelemana. (Tarkemman erittelyn ateriasta voit lukea ruokablogistani Jacques Boissonsin ruokarundi, otsikolla After the Tammerforce). Ruoat ja viinit olivat hyvin maltillisesti hinnoiteltu, ja muusikko/näyttelijäseurueemme oli onnesta soikeana.

Tutustuin myös Tampereen kauppahalliin, jonka perällä sijaitseva Neljä vuodenaikaa -ravintola teki suuren vaikutuksen. Pieni mutta laadukas ranskalaispaikka tarjoilee myös viiniä, mikä toi kauppahalliin tervetulleen keski-eurooppalaisen tunnelman. Lasi Alsacen gewürtztramineria kesken työpäivän ei jätä ketään kylmäksi. Molemmilla kerroilla oli samaan aikaan syömässä myös Alkon työntekijöitä, mutta he joivat vettä. Tähän olisi helppo keksiä joku naseva kommentti mutta pidättäydyn. Toisin sanoen en keksi mitään nasevaa. Kelatkaa miten hassua että just Alkon tyypit ei juo lounaalla alkoholia. (väistelee tomaatteja)

Söin myös Top Chefistä tutun Stefan Richterin Stefan’s Steakhousessa lounaan. Viinilistalla oli ilahduttavasti viinejä mm. Amerikasta ja loistavalta Prioratin alueelta Espanjasta, myös laseittain.  Ruoassa ei ollut moittimista, mutta jouduimme kosken äärellä sijaitsevalla terassipöydällä banaanikärpästen hyökkäyksen kohteeksi, mikä hieman latisti tunnelmaa. Kysyin kuvasiko viinilistan sisältö itse Stefanin viinimakua, mutta hän kuulemma juo vaan Lapin Kultaa, ja viinilista on viinimestarin käsialaa.

Ystäväni suositteli minulle vielä käyntiä Vinoteca del Piemontessa, ja lähdimmekin taas koko työryhmän voimin esityksen jälkeen sinne myöhäiselle päivälliselle. Keittiö oli armollisesti auki klo 23.30 asti, minkä ansiosta saatoimme syödä täyden aterian saatuamme pestyä viiksiliimat huuliltamme. Vinotecan italialainen viinilista on hurja, ja sisältää uskomattoman määrän Piemonten viinejä. Otin ruokabloggarin egollani ohjat käsiini, ja tilasin meille 3 punaviinipulloa eri rypäleistä tasting-hengessä. Musikaalikollegani eivät onneksi protestoineet, ja pian olimmekin keskellä huumaavaa lasimerta. Ykköslasissa oli Dolcetto-rypäleestä valmistettua hieman kevyempää ja hedelmäisempää, nuorta viiniä. Pelissero Dolcetto d’Alba Munfrina 2010. Parfymisessä aromissa oli voimakas kirsikkaisuus, ja viini sointui hienosti esim alkuruokaani, bresaolaan rucolalla ja parmesanilla.

Toinen viinimme oli barbera-rypäleestä valmistettu Ai Suma Barbera d’Asti vuodelta 2001. 11-vuotias viini oli täysin kypsynyt, mutta sisälsi ilahduttavan paljon hapokkuutta. Tammen tuomat aromit olivat muhkeita ja maanläheisiä. Loistoviini, jota ei enää kannata varastoida vaan juoda hyvän liharuoan kera pois kuleksimasta. Kolmanteen lasiin kaadettiin luonnollisesti alueen kuningaslajikkeesta, nebbiolo-rypäleestä valmistettua viiniä. En tilannut kallista Baroloa tai Barbarescoa, vaan super-asiantuntevan tarjoilijan suosituksesta saimme maistaa Roche d’Ampsej Roeroa vuodelta 2003. Roero on kolmas nebbiolopohjainen DOCG -viini, joka ei vaadi yhtä pitkää varastointia hurjien tanniinien taltuttamiseksi, kuin kuuluisammat Barolo ja Barbaresco. Viinimme tanniinit olivatkin pehmenneet jo silkkisiksi, ja muutenkin juoma oli isoveljiään hieman hienostuneempi, sanoisinko feminiinimpi. Sanoisin.

En ole hirveästi perehtynyt Piemonten viineihein, joten ilta oli hyvin informatiivinen ja kiehtova, varsinkin kun ruokakin oli todella herkullista. Ja taas kerran, tarjoilija/sommelier, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut, omasi aivan uskomattoman määrän tietoa talon tarjoamista tuotteista. Saimme syödä ja juoda aivan rauhassa, ja keittiötä pidettiin niin kauan auki kuin jaksoimme tilata ruokia. Ihana paikka. Oli jo suorastaan pelottavaa että poistuessame ravintolasta tuli heidän kaiuttimistaan minun säveltämäni ja sanoittamani kappale. Joko kyseessä oli uskomaton sattuma, tai sitten tämä oli viehättävän tarjoilijan tapa kiittää hänelle antamastani tipistä. Tipin antaminen oli siksikin helppoa, että loppulaskuksi tuli vain 80e per henkilö, alkujuomineen, tastingeineen, ruokineen, kahvineen jne… Tampereen hintataso on kadehdittava. Tulen käymään Vinotecassa usein.

Menkää hyvät ihmiset Tampereelle viini- ja ruokamatkalle. Junalla pääsee ja kaupunki on yksi Suomen ystävällisimmistä. Minun tekee nyt jo mieli palata, onneksi heinäkuussa pääsen takaisin. Jacques Boissons saattaa olla stadilainen, mutta hyvän lasillisen tähden hän kulkeen maailman ääriin, jopa Tampereelle.

::

Viime lauantaina vietettiin taas ympäri Suomea ravintolapäivää. Tuhannet hyvän ruoan ystävät kiersivät kiinnostavien patojen äärellä ja nauttivat ennenkuulumattomasta yhteisöllisyydestä. Olli Sirénin ja kumppaneiden palkittu idea on mullistanut kaupunkikulttuurin. Minä taas olin keikkareissulla ja söin samana päivänä Joensuun Sokoshotelli Kimmelin Fransmannissa. Alkuruokana tarjottu hummerikeitto oli kelvollista vaikkakin pussimaista. Pääruoaksi söin ankankoipiconfitiä, joka itsessään oli maukasta, mutta lisukkeena tarjotut raviolit ja sienet eivät. Annos oli sekava ja sisälsi aivan liikaa elementtejä, jotka olivat joko mauttomia, tai veivät tilaa muilta raaka-aineilta. Miksi kerron teille tästä? Koska minua harmittaa etten päässyt viettämään ravintolapäivää.

Edellisenä päivänä Kuopiossa saimme artistiruokaa (eli supistetulta listalta, “voitte syödä ihmisten puolella”, “ei kokolihaa soittajille” jne..) ravintola Introssa. Silmäilin viinilistaa ja totesin minkä olen huomannut lukuisia kertoja aiemminkin vastaavissa paikoissa: Listalla ei ole yhtään kevyempää punaviiniä. On shirazeja, malbeceja, carmenereja, tempranilloja ja muita tuhteja pommeja, mutta ei yhtään pinot noiria, gamayta tai valpolicellaa. Tämä on mielestäni harmillista, sillä yksi punaviinin kiehtovista puolista on juurikin sen monipuolisuus. Erilaiset ruoat huutavat rinnalleen erilaisia viinejä, samoin kuin eri vuodenajat ja tilanteet. Kesän kynnyksellä en hirveästi edes osaa kaivata mausteisia ja ronskeja viinejä, vaan haluan lasiini hieman viilennettyä Beaujolais cru:ta samalla kun sytyttelen grilliä. En voisi kuvitellakaan pärjääväni pelkällä valkoviinillä, roseella, kuohuviinillä tai oluella läpi kesän, niin hyviä kuin ovatkin. Toki kyllä niilläkin aika pitkälle pötkisi.

Onko niin että kuluttajan mielessä punaviinin keveys yhdistyy helposti heikkolaatuisuuteen? Puhutaan mehumaisuudesta ja litkuista, mainitaan kuuluisa beaujolais nouveau, kavereiden kesken pösölöö. “Kyllä punkussa pitää olla munaa.” Muutaman vuoden empiirisellä mutu-tuntumalla sanoisin, että suurin osa ihmisistä oikeasti pitää hyvin paljon myös kevyemmistä punkuista, muttei ehkä osaa/uskalla ostaa niitä. “Jos nyt varmuuden vuoksi kuitenkin ostaisin tämän argentiinalaisen, siinä nyt on takuulla vastinetta rahalle.” Yleisesti ottaen viinitrendit ovat menossa kevyempään suuntaan, ja tunnetusti sommelierit tuntuvat rakastavan eniten pinot noireja. Kevyissä viineissä on peittämätöntä eleganssia. Sitä paitsi niitä on kiva juoda ilman ruokaakin, toisin kuin hyvin tanniinisia viinejä, jotka asettuvat tasapainoon vasta sopivan lihapalan tai suolan kanssa.

Olen syyllistynyt kevyiden punkkujen dissaamiseen itsekin. Itse asiassa tilanne muistuttaa teini-iän musiikkikeskusteluja, joissa musiikin hyvyyttä arvioitiin sen raskauden perusteella. “Metallica on ihan lussua, kovat jätkät kuuntelee Carcassia!” Bon Jovi -jengi tuntui viinimetaforallisesti Mehukatti-porukalta. Sittemmin olen ylpeästi kertonut rakastavani bossanovaa, ja juon hyvin mielelläni kevyitä punkkuja, yhtälailla kun voin kuunnella Meshuggahia, ja kulautella suuhun mustan aukon tekevää Taurasia.

Moni meistä suunnittelee kesäjuhlien pitämistä ja pohtii mitä sitä tarjoaisi juotavaksi. Valkkarin tai kuohuviinin valitseminen ei yleensä tuota suurempia ongelmia, mutta joskus pöytien reunalla istuvista laatikoista lorotellaan turhan raskaita punaisia nektareja. Kesän juhlapöytä sisältää kuitenkin paljon kevyitä ruokia, myös lihoja, jotka helposti hukkuvat ronskien viinien alle. Siksi suosittelisinkin rohkeasti kokeilemaan jotain kevyempää. Punaista Sancerrea, eri maiden pinot noireja, Beaujolais’n cru:t (Moulin à Vent, Morgon, Chiroubles, Fleurie jne..) Valpolicellaa, tai Bardolinoa. Pullot (tai laatikot) voi surutta viilentää, sillä viini kuitenkin lämpenee lasissa nopeasti helteisellä säällä. Parhaat burgundit säästäisin hienommille dinnereille.

Vaikka ulkojuhlien tulisikin olla vapaamuotoisia, tarjotkaa viinit viinilaseista. Sanon tämän myös ja ennen kaikkea itselleni, sillä olen vuosia tarjonnut kesäjuhlieni vieraille viinit Tiimarista ostetuista muovisista lasten mukeista. Tänä kesänä tähän tulee muutos, lupaan sen valvovien silmienne edessä. Viinin nautinnosta puolet tulee tuoksusta (ja ulkonäöstä), ja oranssi kukkaismuki ei tee oikeutta millekään viinille. Jos juhlaväki viipyy pitkään ja vaikuttaa siltä että käsien ote laseista alkaa luisua, niin yön pikkutunneilla voidaan siirtyä ei-särkyviin astioihin. Tällöin tuoksujen finessitkään eivät ole yhtä oleellisia kuin “Kalliolle kukkulalle” -kappaleen aivan liian tunteellinen ja kovaääninen laulaminen 19-äänisesti.

Palaan vielä hetkeksi viime viikonlopun rundille. Joensuun Kerubin takahuoneessa oli iloksemme tarjolla sekä valko- että punaviiniä. Niiden laatu oli täysin ala-arvoinen, mihin olen toki jo bäkkäreillä tottunut, mutta vanhaksi menneeseen valkkariin en totu ikinä. Ihmiset hyvät: Aivan suurin osa valkkareista juodaan mahdollisimman nuorina. Vuoden 2008 halvimman kategorian chardonnay ei voi mitenkään enää olla “crisp”, vaikka etiketissä niin lukeekin. Sain kaataa aika paljon Bonaquaa sekaan ennen kuin suutuntuma oli mitenkään raikas. Ja minäkö en muka ole rock-uskottava?

Vappu, työväen juhla. Ylioppilaslakit, tippaleipä, ilmapallot. Perhelounaat, sima, munkit, serpentiini. Julkkis-lehti, Kaivopuisto, Mantan lakitus. Hetkinen. Ketä minä tässä huijaan? Vappu, shamppanja. Ja juuri noin kirjoitettu, ei sillai oikeesti. Minä aion juoda shampanjaa vappuna, siitä voitte olla aivan varmoja. Rakastan shamppanjan juomista muutenkin, mutta varsinkin tällaisina juhlahetkinä valinta on itsestäänselvä. En aio sylkeä cava- tai crémant d’Alsace -laseihin, mutta shampanjatta en tule olemaan, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Toiseksi viimeinen tekoni on kirjoittaa teille aivan liian pakkomielteisesti tästä jumalten juomasta.

No sehän tulee sieltä Ranskasta Champagnen alueelta, ja missään muualla tuotettua kuohuviiniä ei saa sanoa siksi, ja se on kallista, ja räppäreillä on sitä jääkaapit pullollaan, ja formulakuskit, suomalaisia lukuunottamatta, lähinnä ruiskuttelevat sitä toistensa päälle.

On totta että shamppanja on sana, joka herättää lähes automaattisesti mielikuvia juhlista, luksuksesta ja dekadenssistä. Mutta ei kannata unohtaa, että se on ennen kaikkea häkellyttävän hyvää kuohuvaa viiniä, satojen vuosien työn tuloksena kehittynyt maataloustuote. Champagnen ilmasto ja sen eri alueiden maaperät soveltuvat täydellisesti niiden kolmen rypäleen kasvattamiseen, joita shamppanjassa on sallittu käyttää: Chardonnay, Pinot Noir, Pinot Meunier. Rypäleet ovat selkeästi hapokkaampia kuin normaalissa viinissä. Pelkästä chardonnaysta valmistettua shamppanjaa kutsutaan blanc de blancs :ksi, kun taas kahdesta pinot’sta tehtyä juomaa blanc de noirs:ksi.

Suurin osa kuuluisien merkkien shamppanjoista on sekoitteita kaikista kolmesta rypäleestä, kymmeniltä ellei sadoilta eri tarhoilta, ja eri vuosikerroilta. Näin talon tyyli pysyy samanlaisena läpi vuosien, taitavan sekoittajan käsissä. Monilla taloilla on myös vuosikertashamppanjoita, joissa luonnollisesti on eroja eri vuosina. Nämä yleensä kestävät hyvin varastointia, ja paranevat huomattavasti ajan kanssa, kehittäen uusia makusävyjä, aivan kuten kellarointia kestävät punkut ja valkkaritkin. Pyramidin huipulla ovat prestiisishamppanjat, eli talojen lippulaivat, joista kuuluisimpia ovat tarunhohtoinen Moët&Chandonin Dom Pérignon ja taannoin rap-suosiota nauttinut Louis Roedererin Cristal. Nämä satojen eurojen pullot on tuotettu vain parhaista rypäleistä parhailta palstoilta, vaikkakin joidenkin kriitikkojen mielestä kyseessä on vain nerokas brändääminen. Vaikea sanoa, mutta molemmat ovat jumalaisia juomia.

Shamppanja on kallista, siitä ei pääse mihinkään. Halvimmillaankin pullosta joutuu pulittamaan kymppejä, ja jos kaipaa juomaltaan syvyyttä, on syytä kaivaa esiin  viisikymppinen. Mutta on se sen väärti, ja huomattavasti halvempaa luksusta kuin Rolls-Royce tai Louis Vuittonin laukku. Enkä tarkoita nyt sitä kassia jonka sai “yllättävän halvalla” Krabilta. Hyvässä shamppanjassa on upeat pienet kuplat, jotka kestävät pitkään eivätkä tyrehdy ensimmäisen kulauksen jälkeen. Pirskahtelu onkin ensimmäinen asia jonka suu aistii, kunnes tilalle tulee hapokkuus, hedelmäisyys ja mahdollisesti paahteisuus. Maku jää suuhun minuuteiksi ja sielu löysää kravattia. Joskus tarvitaan hyvin aperitiivimaista, raikasta ja kirkaspiirteistä skumppaa, kun taas joskus paahtoleivältä tuoksuvaa, tummanpuhuvampaa ja suuntäyteisempää juomaa. Tyylejä riittää. Maistoin viime kesänä ällistyttävää Jacques Selossen Substancea, joka oli jopa sherrymäinen. Monet pienet valmistajat tarjoavatkin tuotteita, jotka haastavat yksilöllisyydellään klassiset suuret Moëtit, Laurent Perrierit, Taittingerit, Bollingerit, Mummit, Veuve Cliquotit ja Lansonit. Viinimaailma rakastaa poikkeamia ja harvinaisuuksia, joten viljelijälähtöiset nyrkkipajat tekevät vahvaa nousua markkinoilla.

Maailmassa on toki muitakin mielenkiintoisia kuohuviinejä. Cava, Franciacorta, Crémant de Loire, kohutut englantilaiset shampanjamaiset kuohuviinit, nimiä riittää ja laatu on parhaimmillaan korkea. Silti oikeassa shampanjassa on se jokin, mikä nostaa sen askeleen ylemmäksi. En väitä että erottaisin sitä aina sokkotestissä, ja olen maistanut keskinkertaistakin shamppanjaa, mutta kuka tahansa voi itse maistaa eron halvimman hintaluokan kuoharin ja Champagnen kuplajuoman välillä. Ja mitä sitten vaikka maineessa olisikin hieman taitavien mielikuvien luojien lisää? Shampanjakokemus on positiivinen ja nostattava, mielialaa ja elämänhalua kohentava. En välitä vaikka se olisikin rypäleplaceboa, ainakin se toimii minulle lääkkeenä. Ja kun se vaan on niin sairaan hyvää. Hämmentävää kyllä en tätä kirjoittaessani juo shamppanjaa, vaan mutustan Campaillou-leipää oliiviöljyn ja merisuolan kanssa. En usko että edes heroiini koukuttaa näin paljon.

Piipahdin viime viikolla lempipaikassani Arkadian Alkossa katsastamassa Alkon 80-vuotisjuhlan kunniaksi uusitun shamppanjaosaston. Vakiomyyjäni Katja esitteli minulle tätä hämmästyttävää valikoimaa, joka ei jätä ketään kylmäksi. Tarjolla oli “perusvalikoiman” lisäksi lukuisia vuosikertashamppanjoita eri tuottajilta, pienempien valmistajien erikoisuuksia, ja pelottavia, kiehtovia ylimmän kerroksen väen pulloja. Ostin pitkän pohdinnan ja tarkkojen selostusten jälkeen pullon 2004 Pol Rogerin roséta. Se oli parasta roséshamppanjaa mitä olin ikinä maistanut. Maussa oli juuri oikea yhdistelmä mansikkaisuutta, vadelmaisuutta  ja vuosien tuomaa jaloutta. Tältä roséshampanjan kuuluukin maistua. Söin sen seurana samana iltana mätiä klassisesti paahtoleivän, smetanan, punasipulin ja mustapippurin kera. Mitään varsinaista aihetta juhlaan ei ollut, paitsi että nyt juotiin shamppanjaa, ja se jos mikä on aina juhlan aihe.

Hyvää vappua.

___________________________________________________________________

Viinikassista löytyvät samppanjat:

Nicolaus Feuillatte Brut Reserve (Alkosta, 37,50 €)

Pommery Pop Earth (Alkon tilausvalikoima, 47,20 €)

:::

Onhan se niin, ettei ateria ole täydellinen ilman jälkiruokaa. Loistavat alku- ja pääruoat onnistuessaan jättävät suuhun ja sieluun viestin: tee se. Pyydä lista ja tilaa se suklaaganache, laventelipannacotta tai sitruunatorttu. Ei tätä nyt tähän voi jättää. Kymppi sinne tai tänne. Mä voin kävellä töihin huomenna. Kerrankos sitä. Itse asiassa minä en tarvitse mitään selittelyä. Otan useimmiten jälkiruokaa sillä olen perso makealle. Ja suolaiselle. Ja karvaalle, happamalle, sekä umamille. Olen yksinkertaisesti perso. Ja nyt seuraa varsinainen jymypommi: Otan usein jälkiruoan seuraksi jälkiruokaviiniä. Olen perso jälkiruokaviineille. Koska olen perso. Ja monipuolinen kirjoittaja.

Yleensä pidän edellytyksenä jälkiruokaviinin tilaamiselle sitä, että aterian muut viinit ovat olleet onnistuneita. Keskinkertainen viini tai ruokaan täysin sopimaton viini saattaa hetkeksi saada minut tilaan, jossa en hämmästyttävästi enää unelmoikaan seuraavasta lasillisesta. Tällöin joko jätän loppuaterian alkoholit kokonaan väliin, tai tilaan heti kahvin ja jonkun avecin. Avecini on yhä useammin nykyään grappaa, kenties siksi että sen makuprofiili (Anteeksi, mutta ammattikokitkin käyttävät tuota sanaa, ajattelin kokeilla. Hieman likaiseltahan se tuntuu.) on kuitenkin yllättävän lähellä viiniä ja rypäleiden erot tulevat kiehtovasti esille. Amarone-grappa on jumalaista.

Perussäännön tietävät varmasti lähes kaikki. Viinin pitää olla makeampaa kuin jälkiruoan. Asia on helppo todeta maistamalla jälkiruoan kanssa vaikkapa normaalia valkkaria. Jälkkärin makeus saa viinin tuntumaan todella happamalta, jopa kitkerältä. Mitä enemmän viinissä on sokeria, sitä paremmin se pärjää ruoan makeudelle. Viini voi toki olla myös liian makeaa. Kirpsakan marjajälkiruoan kera ei kannata nauttia siirappimaista PX Sherryä. Ruoka jää armotta viinin jalkoihin. Näin ollen jonkinlainen tietämys eri vaihtoehdoista on tarpeen, mutta toivottavasti se tieto löytyy ravintolahenkilökunnalta tai Alkon myyjältä. Vaihtoehtoja ja makuprofiileja (Ei, ei vieläkään tunnu oikealta) on tosi paljon. Olette varmaan kuulleet puhuttavan siitä, että shamppanja sopii kaikkiin ruokalajeihin. Mielestäni tämä on totta vain, jos käytetään aterian aikana erityyppisiä shampanjoita. Vaikka lasissa olisi mikä hieno Krug, on se jälkkärille liian kuivaa. Eli makeaa tai vähintään puolimakeaa shamppanjaa tiskiin.

Miten sitten lähestyä tätä valtavaa vyyhtiä, ikäänkuin muutenkin viinimaailma ei olisi riittävän sekava? Aloitan itseänikin ärsyttävällä, mutta järkevällä pointilla: Juo sellaista jälkiruokaviiniä josta pidät. Jos makeus on kohdillaan, tuskin petyt kun valitset suosikkisi, oli se sitten saksalainen riesling tai unkarilainen Tokaji. Joka tapauksessa jälkiruokaviini laajentaa jälkkärin makukokonaisuutta, joten miksi et itse voisi valita mihin suuntaan mennään? On kuitenkin tiettyjä vinkkejä joiden avulla onnistua,  ja suosikkejahan voi olla monta, kuten meillä makuprofiileja rakastavilla persoilla. Tarvitsen suihkun.

Rakastan suklaajälkiruokia. Mikään ei ole minulle liian tuhtia tai liian makeaa. Suklaamousse, ganache, fondant, Nina Lincolnin suklaatorttu, kaikki minulle nyt. Suklaa rakastaa tummasävyisempiä juomia, kuten ranskalaista banyulsia, makeaa sherryä ja portviiniä. Tokaji ja ja madeirakin toimivat. Rakastan myös suklaafundamentalistien vihaamaa valkosuklaata. (“Se ei ole mitään suklaata” No voi voi, se on silti aivan järjettömän hyvää.) Valkosuklaa ottaa helpommin vastaan myös esim eisweinin. Tietenkin suklaa rakastaa myös kahvia ja avecia, ehkä tässä tapauksessa konjakkia, armanjakkia, calvadosta, espanjalaista brandyä, tummaa rommia tai muuta vastaavaa. Jallua.

On tärkeää tiedostaa mikä on jälkiruoan pääraaka-aine. Jos aines luo hapokkuutta, esim sitruunatortussa tai metsämarjapavlovassa, myös viinistä tulisi löytyä riittävästi hapokkuutta makeuden lisäksi. Hapokkuutta löytyy parhaiten viileiden alueiden makeista viineistä, esim Saksasta tai Itävallasta. Erinäiset trockenbeerenauslese- ja beerenauslese -viinit ajavat loistavasti asian. Samoin raaka-aineen alkuperä antaa hyviä vinkkejä viinivalinnoille. Eksoottiset hedelmät viihtyvät hyvin eksoottisten maiden viinien kanssa, kun taas vaikka päärynät ja aprikoosit sointuvat hyvin aprikoosia ja persikkaa pursuavaan sauternes-viiniin. Tietenkin taas kaikenlaisia poikkeuksia on tuhansia, mutta joku logiikka yleensä löytyy. Jos syötte litsi-jälkiruokaa, makea gewürtztraminer on ehdoton litsimäisyytensä takia jne…Milloin olette viimeksi syöneet litsi-jälikiruokaa? Tai kuulleet sanontaa “Litsillä sisään”? Toivottavasti ette koskaan ennen tätä, ettekä ikinä tämän jälkeen.

Jälkiruokaviinien maailma on todella kiehtova ja tärkeä osa viinikulttuuria, eivätkä mainitsemani esimerkit kuin raapaise pintaa. Jalohomeiset eli botrytis-viinit edustavat  luonnon moninaisuutta parhaimmillaan. Miten voi home aiheuttaa niin huumavan ja herkullisen hunajaisen maun? Kaikki Sauternesin tai Barsacin viinit eivät ole kalliita. Eiswein usein taas on kallista, mutta oikein pidettynä säilyy vuosikymmeniä. Antakaa mahdollisuus myös Passito di Pantellerialle, Vin Santolle, Recioto della Valpolicellalle, Vin de Paillelle (huikea “olkiviini” Ranskan alppialueilta) ja erinäisille Muscateille. Sherryihin ja porteihin tutustumiseen voisi helposti käyttää yhden ihmisiän. Jälkiruokajuomat ovat myös herkullisia ilman jälkiruokaa. Monille näistä viineistä löytyy myös oivia juustopareja. Näin ollen teillä ei ole mitään selitystä sille, miksi ette marssisi oitis ravintolaan tai Alkoon, ja nauttisi 8cl sopivasti viilennettyä jälkiruokaviiniä. Koska halusitte tai ette, olette tekin persoja. Miten te muuten jaksaisitte lukea tätä?

__________________________________________________________________

Viinikassista löytyvät jälkiruokaviinit:

Torres Floralis Moscatel Oro (Alkosta, 9,99 €)
Rothschild Mouton Cadet Sauternes (Alkosta, 14,50 €)
Oremus Late Harvest Tokaji (Alkosta, 19,50 €)

Viinien maku- ja tuoksuvivahteisiin paneutuminen saattaa minut usein epätoivon valtaan. Kokonaisuus on vain yksinkertaisesti liian monisyinen hallittavaksi. Maailmassa on tuhansia eri rypälelajikkeita, maaperiä, ilmastoja, tuotantoprosesseja, kypsytysastioita, ja kaiken lisäksi niitä kirottuja ihmisiä! Luovia yksilöitä, jotka tekevät yksillöllisiä tuotteitaan välittämättä ollenkaan siitä, että pieni bloggari Suomessa raapii kaljua, tai siis harkitusti stailattua, päätään tuskastuneena. Aina kun teen jonkun johtopäätöksen tyyliin “Tältä maistuu uusiseelantilainen sauvignon blanc”, saan vastaani täysin päinvastaisen juoman, joka murentaa psyykettäni entisestään. Ai teidän laakso sijaitseekin jossain tosi viileässä paikassa jossa Jorma-Petteri -niminen tuulenvire pitää huolta rypäleiden hapokkuudesta? Ja viinintekijänä onkin Ranskasta kotoisin oleva ydinfyysikko, joka on muuttanut kiwi-maahan paremman uraanin perässä?

Ennen minulla oli helpompaa. Liian makean päärynäsiiderin sai siedettäväksi lorauttamalla joukkoon pienen jallusilmän. Opin tämän pakkotilanteessa takahuoneessa Valkeakoskella. Jostain syystä keikkajärjestäjät rahtaavat bändeille aina 25-asteiset ananasguaranalonkerosiiderijuoma lightit, joiden viimeinen myyntipäivä oli edellisen presidentin aikana. Jokainen ihminen joutuu käymään omat taistelunsa. Minun kohdalla se on taistelua omaa urpouttani vastaan. Ja taistelua täysin aiheen ohi menevien kappaleiden kirjoittamista vastaan. Sen taistelun olen hävinnyt jo ajat sitten, ja te olette sen siviiliuhreja. Haagista soitettiin että olen seuraavana jonossa, kunhan parit diktaattorit ja kansanmurhaajat on saatu hoidettua. Vastasin etten välttämättä ehdi Nobel- ja Pulitzer -kiireiltäni.

Älkää hätäilkö, olen taas kunnossa. Niin, viinistä oli puhe. Viinin ominaisuuksiin tutustuminen onnistuu lähes ainoastaan vertailevalla maistelemisella. Vaikka lukisin kaikki maailman viiniopukset, ja pänttäisin jokaisen rypäleen ja alueen ominaisuudet, ei mikään korvaa vanhaa kunnon A/B -vertailua. Tastingeissähän viinejä on yleensä huomattavasti useampia, mutta jo kahdella eri tuotteella saa loistavia tuloksia. Olenkin viime aikoina pyrkinyt kahden pullon taktiikkaan, aina kun siihen on mahdollisuus. Tavallaan tämä on paluuta nuoruuteen, vaikkakaan en enää tekisi makutestejä kahdella identtisellä 23-asteisella Soave Eleganzalla. Sillan alla. Nenästä kiinni pitäen.

Ostan nykyisin usein viinejä pareittain. Innostuin viime syksynä australialaisista shirazeista, ja halusin maistattaa sellaista myös soittajakollegoilleni. Ostin aussiviinin rinnalle ranskalaisen pohjois-Rhônesta tulevan syrahin, suurin piirtein samasta hintaluokasta. Jotkut maistajista eivät harrasta viinejä juuri lainkaan, mutta jokainen heistä pystyi löytämään viineistä ominaisuuksia ja eroja, ja tietenkin valitsemaan suosikkinsa! Ranskalaisesta viinistä suorastaan hyökkäsi yrttisyyttä, kun taas aussiversio oli muhevan hedelmäinen.

Viinien ei aina tarvitse olla edes niin samanlaisia. Viikko sitten illastimme The Voice of Finland -orkesterin kanssa loistavassa Turun Mamissa, ja koska meitä oli lähes kymmenen, ehdotin että tilaisimme kaksi eri punkkua ja ottaisimme kaikille kaksi lasia. Toinen viini oli libanonilainen Château Musar 2003 ja toinen toskanalainen alkuviini (viini jonka valmistusprosessiin puututaan mahdollisimman vähän. “Hippiviini”.), Cosimo Maria Masinin Nicole 2009. Kahdella pullolla ei ollut mitään yhteistä, mutta niitä oli äärettömän mielenkiintoista vertailla, ja molemmat erikoisuudellaan johdattelivat pitkään ruokapöytäkeskustelua. Musar-cabernet:sta ryöpsähti hyvin selkeä tallintuoksu, kun taas alkuviinin villi hedelmäisyys ja keveys kutkuttivat aivan eri puolia suuta.

Aistejamme on helppo petkuttaa, mikä tulee helpoiten ilmi vanhalla makeustestillä. Otetaan suuhun hieman sitruunaa ja maistetaan viiniä. Otetaan suuhun sokeria, ja maistetaan samaa viiniä uudestaan. Maku on täysin erilainen. Samalla tavalla saatamme kokea jonkin viinilasillisen erityisen hapokkaana tai kuivana , kunnes saammekin rinnalle vielä hapokkaampaa tai kuivempaa viiniä. Vertailemalla saamme viinistä tarkemmin irti sen ominaisuuksia, ja samalla opimme omistakin mieltymyksistämme enemmän. Suosittelen ehdottomasti asettamaan omat suosikkiviinit uusien haastajien kanssa viivalle. Ja kyllä kotonakin voi avata kaksi viinipulloa samalla kertaa. Eihän niitä ole pakko juoda kerralla. Ilmat pihalle ja jääkaappiin. Jos ei muuten niin lopuista voi tehdä loistavia kastikkeita.

Lopuksi ehdotan teille muutamia (tuhansista eri vaihtoehdoista) selkeitä maistiaispareja esimerkiksi. Tarkkailkaa, haistelkaa, maistelkaa ja nauttikaa.

-kuohuviini vs shamppanja (Ja kyllä, tiedän ettei sitä kuuluisi kirjoittaa noin.)

-tammikypsytetty chardonnay vs. tammeton chardonnay

-Uuden maailman riesling vs. Alsacen tai saksalainen riesling

-Rioja vs Priorat (Sama maa, täysin eri tyyli)

-Valpolicella Classico vs. Amarone Classico (Sama alue, eri viinityyli)

-Sauternes vs. Tokaiji

-kympin pinot noir vs kahden kympin pinot noir

-2 samaa viiniä eri vuosikerroin

-2 mahdollisimman samalla alueella samasta rypäleestä samana vuonna tehtyä viiniä

-Soave Eleganza vs Soave Eleganza (molemmat 23°C, sillan alla, nenästä kiinni)

_________________________________________________________________

Viinikassi on kerännyt seuraavat esimerkit viinien vertailuun Jacqueksen listan pohjalta:

Kuohari vs. Samppanja
Rotari Riserva Brut vs. Pommery Pop Earth

Kympin Pinot Noir vs kahdenkympin Pinot Noir
Cono Sur Pinot Noir vs. Cono Sur 20 Barrel Pinot Noir

..

Ystäväni olivat kuuntelemassa keikkaa helsinkiläisessä ravintolassa. Ravintoloitsija oli oivaltanut kohderyhmän tarpeet ja tarjosi viinipulloa 15 euron hintaan. Menekki oli ollut loistava, pöydät olivat notkuneet näitä tarjousputeleja. Tottahan se on, 15 euroa on hyvinkin vähän viinipullosta ravintolassa. Mieleeni juolahti kuitenkin kyyninen kysymys: Miksi ihmiset ovat riemuissaan valmiita maksamaan ravintolassa viinistään 15 euroa, tai siis useamminkin 20-50 euroa, mutta Alkossa lompakon nyörit sulkeutuvat viimestään maagisen 10 euron rajapyykin kohdalla? Alkon tilastot sen kertovat: 91,2 % viime vuonna myydyistä punaviineistä maksoi alle 10 euroa. 67,5 % punkkuostoksista maksoi alle 8 euroa. Hinta ei automaattisesti kerro laadusta, mutta on huomattavasti suurempi todennäköisyys saada erinomaista viiniä yli kympillä kuin alle. Ja me ansaitsemme erinomaista.

Äskettäin Helsingin Sanomissa oli alle kympin italialaisten viinien vertailu. Kysyin jutussa mukana olleelta henkilöltä oliko joukossa tosi hyviä viinejä, johon sain vastaukseksi diplomaattisen “Oli siellä muutama ihan ok”. Juha Berglundin ja Antti Rinta-Huumon Viinistä viiniin -kirjasta löytyy kaksi alle kympin italialaista, jotka saavat neljä tähteä viidestä, toinen Friulista, toinen Sisiliasta. Muutaman euron lisäpanostuksella nelitähtisyys rupeaa selkeästi lisääntymään. Sama tilasto toistuu lähes identtisenä muissakin klassisissa viinimaissa. Ainoastaan Chilestä löytyy selkeästi enemmän laatuviinejä alle kympillä. Toisaalta Torresin Etelä-Amerikasta vastaava edustaja kertoi syksyllä, että Chilessä on kova paine nostaa hintoja, eli nähtäväksi jää kuinka pitkään tilanne pysyy nykyisenä.

Alle kympin hinta on Alkolle elintärkeä. Alkohan toimii siten että se laittaa tietynlaisen viinin “hakuun”, esim. “Chileläinen Pinot Noir Casablancasta, alle 10 euroa”. Maahantuojat sitten tarjoavat ehdokkaita, joista Alko valitsee valikoimaansa mielestään parhaan. Hinta pyritään puristamaan juuri tuon maagisen kympin alle, sillä me kuluttajat emme kovin herkästi halua käyttää toiselle kymmenykselle menevää rahasummaa viiniin. Ei olekaan yllätys että Alkon hyllyistä löytyy perusvalikoimassa peräti 83kpl 9,99€ maksavaa punaviiniä, joista 12 Chilestä! Tietenkään Alko ei tieten tahtoen halua myydä huonoa laatua, ja kolme tähteähän tarkoittaa Berglund/Rinta-Huumon kirjassa “laadukasta ja hyvin tehtyä viiniä, joka sopii myös juhlaan”. Mutta minua ainakin kiehtoo ajatus saada vielä parempaa, ainakin ajoittain? Miksi tyytyisimme joka kerta ihan hyvään kun kahden euron päässä odottaa erinomainen?

Rahasta ja hinnoista puhuminen on tabu. Elämme talouskriisin aikaa ja yllämme leijailee laman synkkä pilvi. Eikö ole törkeää kehottaa ihmisiä käyttämään enemmän rahaa viiniin? Mielestäni ei ole. Haluan levittää itse kömpelösti tai nerokkaasti nimeämääni VUP -mentaliteettia. Vähemmän, Useammin, Parempaa. Varsinkin tiukkina aikoina meidän tulisi käyttää rahojamme laatuun, oli kyseessä mikä tahansa kuluttaminen. Muutaman euron lisäpanostuksella saamme viiniimme huomattavia lisäominaisuuksia. Valikoidummat rypäleet, olosuhteiltaan otollisemmat tarhat, paremmat kypsytysolosuhteet, ylipäätänsä parempaa, yksilöllisempää viiniä. Ensi viikonloppuna kaupassa unohtakaa ne 29,90/kg siikafileet. Ostakaa kilo silakkaa 7,90/kg -hintaan, ja käyttäkää vaikka osa säästetystä rahasta viini-upgreidaukseen.  Jos ette usko sillä olevan merkitystä, ostakaa kaksi pulloa ja vertailkaa. Jos olenkin väärässä, olkaa onnellisia että halvempi on parempaa! Okei herra siellä takavasemmalla ei tykkää kalasta. Monen kodista löytyy lattialta ja takintaskuista kolikoita, useimmiten 5-, 10- ja 20-senttisiä. Itse kerään niitä purkkiin, mutten ikinä tule ottaneeksi niitä sieltä. Ärsyttävä kippo täynnä pikkuhiluja. Seuraavan kerran kun lähden viiniostoksille, otankin sieltä mukaan kolikoita 3-5 euron edestä, ja käytän ne viinipullon hintakategorian nostamiseen. Uskoakseni seuraava kerta on…tänään.

__________________________________________________________________

Viinikassi suosittelee vertailemaan kolmea samankaltaista chileläistä viiniä keskenään:

Cono Sur Tocornal Chardonnay (Alkosta, 6,90 €)

Cono Sur Reserva Chardonnay (Alkosta, 9,90 €)

Cono Sur Vision Single Vineyard Chardonnay (Alkosta, 12,98 €)

Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä Valpolicellan alueelle Italiaan tutustumaan Amaronen valmistukseen. Tämä tarunhohtoinen viinityyli oli minulle melko vieras, joten en empinyt hetkeäkään. Olin kuullut että Amaroneen liittyi jotain kuivattamista, ja tiesin että se on yleensä melko arvokasta, ja hyvin suosittua. Mutta mistä oikein pohjimmiltaan on kyse? Vierailuni osoittautui syvemmäksi kokemukseksi kuin olisin osannut arvata.

Okei, Amaronen valmistus yhteen lyhyeen kappaleeseen. Valpolicellan alueella kasvatetaan Amaronen kolmea rypälettä: Molinara, Rondinella ja Corvina, joista viimeinen on tärkein. Tarkkaan valikoidut rypäleet asetetaan kuivumaan lavereille, jolloin niiden maku syvenee ja saa lievästi hapettuneita ja jalohomeisia sävyjä. Rypäleet käytetään matalassa lämpötilassa, ja viini kypsyy suurissa tynnyreissä. Amarone ei ole makeaa, mutta kuivattaminen saa aikaan ns. makeuden illuusion. (Makea, eli jäännössokeria reippaasti sisältävä versio on nimeltään Recioto. Herkullista sekin.) Viini paranee ja muuttuu huomattavasti vanhetessaan. Dominoiva tuoksu on kirsikkainen. Kiitos.

Äskeinen kappale saattaa osasta teistä olla kiinnostava, mutten usko että hirveän monesta. Insinöörikansana haluamme toki tuntea asioiden teknisen puolen, mutta juoko kukaan Amaronea siksi, että tietää siinä käytettävän apassimento-tekniikkaa? (Eli kuivattamista lavereilla). Ei, enkä minäkään. Juon Amaronea siksi että se on hyvää, mutta tästedes varsinkin siksi, että sen takana on uskomattomia tarinoita. Intohimoa, kulttuuria, historiaa. Amarone, kuten muutkin maailman suuret viinit, ovat paljon enemmän kuin teknisten ominaisuuksiensa summa. Parhaille tuottajille Amarone on yhtä kuin elämä.

Aloitan reissun viimeisestä illasta. Seurueemme oli kutsuttu syömään kolmekymppisen paronitar Massimialana Serego Alighierin kanssa illallista. Serego Alighieri valmistaa alueella kuuluisia viinejä yhteistyössä reissun varsinaisen isäntämme MASIn kanssa. Ja kuten osa teistä saattoi jo huomata, paronittaren sukunimen toinen osa, Alighieri, on sama kuin Jumalaisen näytelmän kirjoittajalla Dante Alighierillä, jonka jälkeläinen Massimiliana on 21. polvessa. Dante pakeni aikoinaan Toskanasta Veronaan, ja hänen poikansa osti läheisestä kylästä tilan, jossa yövyimme ja olimme nyt syömässä. Viiniä suku on tehnyt vuosisatoja. Saksalaiset käyttivät tilaa toisen maailmansodan aikana pommien säilyttämiseen. Paronitar oli hurmaava nuori nainen, joka haaveili perheestä, ja jolle viinibisneksen jatkaminen oli itsestäänselvää, ja kunnia-asia. Perhe teki nyt myös viiniä Toskanassa, mikä symboloi Danten palaamista kotiseudulleen pitkän maanpaon jälkeen. Nyt minä, suomalainen kitaristinplanttu, join näitä viinejä. Do you know this song Poika saunoo?

Olin saanut edellisenä iltana maistaa vuoden -85 Serego Alighierin Vaio Armaron -viiniä. Olimme syömässä hurmaavassa vanhanaikaisessa ravintolassa Veronassa. Tarjoilijoilla oli kravatit ja mustat esiliinat, seiniä koristi sadat arvokkaat viinipullot, hopeat oli kiillotettu, pöytäliinat tärkätty. Alkuun söimme tagliatellea kolmella eri kastikkeella, ja pääruoaksi legendaarista Bollito Mistoa. Pöydän viereen työnnettiin jättimäinen kärry täynnä erilaisia lihoja ja ruhonosia. Näiden kanssa oli kymmenen eri lisuketta etikkapiparjuuresta luuydinastikkeeseen. Ruoka oli uskomattoman tuhtia, mutta erinomaista. Veronalaiseen tapaan pääruoan jälkeen nautittiin Amaronea, tässä tapauksessa tuota yli 25 vuotta vanhaa Seregho Alighieria. Viini oli jo tunti sitten siirretty huikeaan hopeiseen karahviin ottamaan ilmaa. Viinin seuraksi tuotiin pelkkää parmesania paksuina palasina. Vastapäätäni istuva MASIn omistajaperheen Rafaele Boscaini oli hänkin silmin nähden innostunut. Hänen isänsä on Sandro Boscaini, Mr. Amarone, jonka ansioihin kuuluu myös jo kadonneeksi luullun Oseleta-rypäleen palauttaminen viinintuotantoon. Boscainin perhe on yksi Amaronen ja muidenkin alueen viinien laadun tärkeimpiä lipunkantajia ja puolestapuhujia. Viini oli jumalaista. Se muuttui lasissa jokaisella kulauksella. 27 vuoden odotus pullossa tuntui aluksi ujoutena, mutta hiljalleen juomasta vapautui toinen toistaan hurmaavampia aromeja. Otimme kännykkäkuvia pullosta ja siirryimme hetkeksi (Rafaele mukaanlukien) Twitteriin hehkuttamaan. Oi näitä aikoja.

Sillä hetkellä ymmärsin mistä Amaronessa oli kysymys. Kyseessä on äärimmäistä kärsivällisyyttä ja kunnioitusta vaativa tuote. Se ei ole viini, joka huitaistaan nuorena pihvin kanssa, tai jota lipitellään firman juhlissa kesken toimitusjohtajan vuosikatsauksen. Amarone on viini jonka edessä pysähdytään. Sen annetaan vuosia kypsyä rauhassa pullossa, ja se nautitaan vaikka pienen juustopalan kanssa. Moderni aika ei tee Amaronen elämää helpoksi. Meillä kuluttajilla on kiire ja haluamme kaiken tässä ja nyt. Jotkut valmistajat haluavatkin tehdä Amaronea oikoteitse. Viinin huolellinen valmistaminen on kallista, mikä näkyy väistämättä sen hinnassa. Jos vastaanne tulee halpa Amarone, siinä on jotain pielessä. Piste. Just say no. Mutta huomio! Mistään antiikkiviinistä ei suinkaan ole kyse. Nykyistä Amaronea on valmistettu vasta viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Viinin taustalla on uskomaton määrä tutkimusta ja modernia tekniikkaa, perinteitä unohtamatta.

Tiedättekö sen tunteen kun puraisee oikein mehukasta ja makeaa ananasta? Maku on niin voimakas ja huumaava, että sulkemalla silmät voi kuvitella olevansa tropiikissa auringon paahteessa, tuhansien kilometrien päässä lumitöistä ja myöhästelevistä junista. Sama ilmiö toistuu suurien viinien kanssa. Tästedes kun saan hyvää Amaronea, voin teleportata itseni Valpolicellaan lukemaan Dantea rinteessä kasvavien viiniköynnösten varjossa. Olisikohan paronitar jo laittanut päivällistä?

__________________________________________________________________

Jatka Jacqueksen jalanjäljissä ja teleporttaa itsesi Italian Valpolicellaan:

Masi Bonacosta Valpolicella (Alkosta, 11,48 €)

Masi Campofiorin (Alkosta, 14,98 €)

Masi Costasera Amarone (Alkosta, 35,20 €)