Jacques Boissons

Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä Valpolicellan alueelle Italiaan tutustumaan Amaronen valmistukseen. Tämä tarunhohtoinen viinityyli oli minulle melko vieras, joten en empinyt hetkeäkään. Olin kuullut että Amaroneen liittyi jotain kuivattamista, ja tiesin että se on yleensä melko arvokasta, ja hyvin suosittua. Mutta mistä oikein pohjimmiltaan on kyse? Vierailuni osoittautui syvemmäksi kokemukseksi kuin olisin osannut arvata.

Okei, Amaronen valmistus yhteen lyhyeen kappaleeseen. Valpolicellan alueella kasvatetaan Amaronen kolmea rypälettä: Molinara, Rondinella ja Corvina, joista viimeinen on tärkein. Tarkkaan valikoidut rypäleet asetetaan kuivumaan lavereille, jolloin niiden maku syvenee ja saa lievästi hapettuneita ja jalohomeisia sävyjä. Rypäleet käytetään matalassa lämpötilassa, ja viini kypsyy suurissa tynnyreissä. Amarone ei ole makeaa, mutta kuivattaminen saa aikaan ns. makeuden illuusion. (Makea, eli jäännössokeria reippaasti sisältävä versio on nimeltään Recioto. Herkullista sekin.) Viini paranee ja muuttuu huomattavasti vanhetessaan. Dominoiva tuoksu on kirsikkainen. Kiitos.

Äskeinen kappale saattaa osasta teistä olla kiinnostava, mutten usko että hirveän monesta. Insinöörikansana haluamme toki tuntea asioiden teknisen puolen, mutta juoko kukaan Amaronea siksi, että tietää siinä käytettävän apassimento-tekniikkaa? (Eli kuivattamista lavereilla). Ei, enkä minäkään. Juon Amaronea siksi että se on hyvää, mutta tästedes varsinkin siksi, että sen takana on uskomattomia tarinoita. Intohimoa, kulttuuria, historiaa. Amarone, kuten muutkin maailman suuret viinit, ovat paljon enemmän kuin teknisten ominaisuuksiensa summa. Parhaille tuottajille Amarone on yhtä kuin elämä.

Aloitan reissun viimeisestä illasta. Seurueemme oli kutsuttu syömään kolmekymppisen paronitar Massimialana Serego Alighierin kanssa illallista. Serego Alighieri valmistaa alueella kuuluisia viinejä yhteistyössä reissun varsinaisen isäntämme MASIn kanssa. Ja kuten osa teistä saattoi jo huomata, paronittaren sukunimen toinen osa, Alighieri, on sama kuin Jumalaisen näytelmän kirjoittajalla Dante Alighierillä, jonka jälkeläinen Massimiliana on 21. polvessa. Dante pakeni aikoinaan Toskanasta Veronaan, ja hänen poikansa osti läheisestä kylästä tilan, jossa yövyimme ja olimme nyt syömässä. Viiniä suku on tehnyt vuosisatoja. Saksalaiset käyttivät tilaa toisen maailmansodan aikana pommien säilyttämiseen. Paronitar oli hurmaava nuori nainen, joka haaveili perheestä, ja jolle viinibisneksen jatkaminen oli itsestäänselvää, ja kunnia-asia. Perhe teki nyt myös viiniä Toskanassa, mikä symboloi Danten palaamista kotiseudulleen pitkän maanpaon jälkeen. Nyt minä, suomalainen kitaristinplanttu, join näitä viinejä. Do you know this song Poika saunoo?

Olin saanut edellisenä iltana maistaa vuoden -85 Serego Alighierin Vaio Armaron -viiniä. Olimme syömässä hurmaavassa vanhanaikaisessa ravintolassa Veronassa. Tarjoilijoilla oli kravatit ja mustat esiliinat, seiniä koristi sadat arvokkaat viinipullot, hopeat oli kiillotettu, pöytäliinat tärkätty. Alkuun söimme tagliatellea kolmella eri kastikkeella, ja pääruoaksi legendaarista Bollito Mistoa. Pöydän viereen työnnettiin jättimäinen kärry täynnä erilaisia lihoja ja ruhonosia. Näiden kanssa oli kymmenen eri lisuketta etikkapiparjuuresta luuydinastikkeeseen. Ruoka oli uskomattoman tuhtia, mutta erinomaista. Veronalaiseen tapaan pääruoan jälkeen nautittiin Amaronea, tässä tapauksessa tuota yli 25 vuotta vanhaa Seregho Alighieria. Viini oli jo tunti sitten siirretty huikeaan hopeiseen karahviin ottamaan ilmaa. Viinin seuraksi tuotiin pelkkää parmesania paksuina palasina. Vastapäätäni istuva MASIn omistajaperheen Rafaele Boscaini oli hänkin silmin nähden innostunut. Hänen isänsä on Sandro Boscaini, Mr. Amarone, jonka ansioihin kuuluu myös jo kadonneeksi luullun Oseleta-rypäleen palauttaminen viinintuotantoon. Boscainin perhe on yksi Amaronen ja muidenkin alueen viinien laadun tärkeimpiä lipunkantajia ja puolestapuhujia. Viini oli jumalaista. Se muuttui lasissa jokaisella kulauksella. 27 vuoden odotus pullossa tuntui aluksi ujoutena, mutta hiljalleen juomasta vapautui toinen toistaan hurmaavampia aromeja. Otimme kännykkäkuvia pullosta ja siirryimme hetkeksi (Rafaele mukaanlukien) Twitteriin hehkuttamaan. Oi näitä aikoja.

Sillä hetkellä ymmärsin mistä Amaronessa oli kysymys. Kyseessä on äärimmäistä kärsivällisyyttä ja kunnioitusta vaativa tuote. Se ei ole viini, joka huitaistaan nuorena pihvin kanssa, tai jota lipitellään firman juhlissa kesken toimitusjohtajan vuosikatsauksen. Amarone on viini jonka edessä pysähdytään. Sen annetaan vuosia kypsyä rauhassa pullossa, ja se nautitaan vaikka pienen juustopalan kanssa. Moderni aika ei tee Amaronen elämää helpoksi. Meillä kuluttajilla on kiire ja haluamme kaiken tässä ja nyt. Jotkut valmistajat haluavatkin tehdä Amaronea oikoteitse. Viinin huolellinen valmistaminen on kallista, mikä näkyy väistämättä sen hinnassa. Jos vastaanne tulee halpa Amarone, siinä on jotain pielessä. Piste. Just say no. Mutta huomio! Mistään antiikkiviinistä ei suinkaan ole kyse. Nykyistä Amaronea on valmistettu vasta viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Viinin taustalla on uskomaton määrä tutkimusta ja modernia tekniikkaa, perinteitä unohtamatta.

Tiedättekö sen tunteen kun puraisee oikein mehukasta ja makeaa ananasta? Maku on niin voimakas ja huumaava, että sulkemalla silmät voi kuvitella olevansa tropiikissa auringon paahteessa, tuhansien kilometrien päässä lumitöistä ja myöhästelevistä junista. Sama ilmiö toistuu suurien viinien kanssa. Tästedes kun saan hyvää Amaronea, voin teleportata itseni Valpolicellaan lukemaan Dantea rinteessä kasvavien viiniköynnösten varjossa. Olisikohan paronitar jo laittanut päivällistä?

__________________________________________________________________

Jatka Jacqueksen jalanjäljissä ja teleporttaa itsesi Italian Valpolicellaan:

Masi Bonacosta Valpolicella (Alkosta, 11,48 €)

Masi Campofiorin (Alkosta, 14,98 €)

Masi Costasera Amarone (Alkosta, 35,20 €)

oo

Kaikkien ei pidä olla innostuneita viinistä. Maailmassa on paljon muitakin asioita. Kaikista viini ei ole edes hyvää, ja osa meistä ei juo alkoholijuomia lainkaan. Olen valmis jopa myöntämään, ettei viini ole yksi ihmisyyden peruspilareista. Mutta. No tottakai tässä on mutta, mikä viinibloggari olisin jos kirjoittaisin siitä että viini ei ole tärkeää? Ravintoloiden tulee suhtautua viiniin kunnioittavasti ja ammattitaidolla, yhtä lailla kuin ruokaankin. Yhä vielä vuonna 2012 tulee esiin tilanteita, joissa ravintolan viiniosaamattomuus ja/tai -välinpitämättömyys saa minut hämmentymään. Täten haluankin esittää nöyrän vaatimuslistan ravintoloiden viinivastaaville. Jos toivomuksiani ei noudateta, kostan olemalla näsäviisas ja kyselemällä liian hankalia, ärsyttäviä kysymyksiä. Uhkaus on sinänsä erikoinen, sillä todennäköisesti tekisin niin joka tapauksessa.

En vaadi paljon. Ymmärrän etteivät kaikki ravintolat voi panostaa taloudellisesti laajaan viinilistaan. Ymmärrän myös että henkilökunnan kouluttaminen on kallista. Monien ravintoloiden asiakkaat eivät kenties juo usein viiniä. Kyse on pikemminkin vähimmäisvaatimuksista, jos viiniä tarjoillaan.

Viinilista. Ravintolassa pitää olla viinilista, oli se sitten osa ruokalistaa tai erillinen viinilista. Sillä ei ole merkitystä onko viinejä sata, vai kaksi. Asiakkaan pitää voida lukea mitä on tarjolla. Tämä kohta yleensä toteutuu joka paikassa. Eroja löytyy pikemminkin siinä, mitä viineistä kerrotaan listalla. Lienee itsestään selvää, että viinin nimi pitää käydä ilmi. Monelta listalta kuitenkin puuttuu vuosikerta. Laatuviinien kohdalla erot vuosikerroissa ovat merkittäviä, kun taas kaikissa viineissä vuosikerta paljastaa sen että viini on liian vanhaa. Raaskiiko ravintola hävittää nopeasti vanhaksi menneet valkoviininsä, vai tarjoaako se niitä asiakkailleen? Viinin alkuperämaa on myös ehdoton tieto, sillä asiakas ei voi tuntea jokaista maailman miljoonaa brändiä. On makukysymys laitetaanko listalle rypäleet ja jonkinlainen kuvaus. Monesti ne kyllä auttavat asiakasta tekemään ratkaisuja, vaikkakin pelkkä “täyteläinen” ei kerro viinistä vielä hirveän paljon.

Mitä viinejä tulisi olla tarjolla? Olennaisinta olisi, että listan viinit sopisivat talossa tarjottavaan ruokaan, ja että viineissä olisi joitain eroja. Törmään usein viinilistoihin jotka pursuavat massiivisia, tuhteja uuden maailman punaviinejä, mutta mitään kevyempää ei ole tarjolla. Pippuripihvin kanssa australialainen shiraz onkin oivallinen, mutta ei wieninleikkeen kanssa. Kolme tai neljä eri valko- ja punaviiniä riittää mainiosti, mikäli ne ovat riittävän erilaisia. Aseella uhattuna laittaisin Chez Jacques Boissons -ravintolan punkuiksi äkkiä vaikka pinot noirin, sangiovesen, cabernet:n ja shirazin. Kyllä sinne jonkun merlotinkin voisi lisätä. Ja kaikista viineistä uuden ja vanhan maailman edustajat… Siihen vaan muutama kuohuva (aina pitää olla yksi shamppanja, luoja paratkoon) ja kaksi erityyppistä jälkiruokaviiniä, niin lista on valmis. Jokainen yrittäjä voi ambitioidensa mukaan lähteä tästä laajentamaan.

Ravintolassa tulisi olla ainakin yksi työntekijä (ja vieläpä paikalla), joka tuntee tarjottavat viinit, ja osaisi auttaa niiden valitsemisessa. Huomio tarjoilijat: Siinä ei ole mitää pahaa sanoa ettei itse tiedä viineistä, pyydän kollegani paikalle. Kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea. Tähtiravintolalta kuuluu vaatia erikoisosaamista, ja yleensä heidän sommelierinsa ovatkin alan koulutusta saaneita. Pienemmälläkin tiedolla pärjää. Kultainen kysymys on: mikä viini sopii mihinkin ruokaan, ja hieman myös miksi? Haluan heti samaan hengenvetoon vedota meihin näsäviisastelijoihin ja besserwissereihin: Älkäämme kiusatko viattomia tarjoilijoita ivallisilla viiniknopeillamme. Ystävällisellä keskustelulla illasta tule kaikille mukavampi. Nielkää ylpeytenne, ja tulkaa kotiin kirjoittamaan viiniblogia. Tweettaa kiukkusi.

Sen verran olen elitisti että haluan nähdä kun viini kaadetaan lasiini. Tästä voi moni olla eri mieltä, mutta minulle on osa viinikokemusta nähdä itse pullo. Yhä vieläkin hämmennystä aiheuttava maistaminen on ehdottoman tärkeää. Maistamisen idea on todeta että viini on kunnossa, eikä vaikka korkkivikainen tai hapettunut. Samalla voi helposti varmistua siitä että viini on oikean lämpöistä. Viinin lämpötila onkin ehkä yleisin ongelma ravintoloissa. Viinit tarjoillaan liian lämpiminä. Jos rieslingini on juuri ja juuri sopivaa pöytään tullessa, on se jo liian lämmintä kolmen minuutin sisällä. Liian kylmä kyllä lämpenee lasissa, varsinkin jos lämmittää lasia käsissään, joten se on huomattavasti pienempi synti.

Kuten sanoin, en vaadi paljon. En edellytä ravintoloilta kymmenien tuhansien investonteja Riedelin laseihin, tai kellaria täynnä Domaine Romanée-Contia. Legendaarisen Lounaspirtti Pippurin Helsingin Pitäjänmäessä ei tarvitse hankkia anniskelulupia. Kaikkien ei tarvitse muistaa kuinka vanhoista köynnöksistä tämä Grenache on tullut. Riittää että ravintolalla on hyvä asenne viiniä kohtaan. Tämä asenne myös helposti välittyy asiakkaallekin, joka hyvän ruoan lisäksi haluaa nauttia hyvästä viinistä uudestaankin samassa paikassa.

Lopuksi, en tiedä mikä minuun meni aiemmin. Joskus sitä sanoo asioita mitä ei tarkoita. Olen vain ihminen, heikko ja haavoittuvainen. Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään eikä vähätellä. Vaikka vahinko on jo tapahtunut, haluan tehdä nyt kaikille selväksi kantani: Viini ON yksi ihmisyyden peruspilareista.

Vietin juuri kaksi viikkoa ilman tippaakaan viiniä. Olin lomalla Thaimaassa, ja keskityin lähinnä maltilliseen Chang- ja Singha-oluiden lipittelyyn. Jätin Jancis Robinsonin kirjat yöpöydälle, enkä ostanut lentokentältäkään kuin kitaralehtiä. No, sattumalta maailman törkeimmässä miesten kitara/lifestyle-lehdessä Guitar Aficionadossa oli viinispesiaali, mutta se oli puhdas vahinko. Kumosin koneessa vielä puolikkaan pikkolollisen haalea shampanjaa, mutta nyt viiniramadan oli alkava. Jos elin ja hengitin viiniä käytännössä koko viime vuoden, oli lyhyt obstinaatio hyvinkin tervetullut. Mutta vaikken viiniä lomallani juonutkaan, pyöri se mielessäni välillä yllättävissäkin tilanteissa. Se mikä toiselle on syy hankkiutua mielentilatutkimukseen, on toiselle oiva blogikirjoituksen aihe.

Istuin meren rannalla aaltojen liplatuksessa. Luokseni lipui kaunis näkinkenkä. Otin sen käteeni ja ihmettelin miten luonnossa voi syntyä näin uskomattoman täydellinen muoto. Siinä samassa seuraava aalto toikin vielä kauniimman simpukankuoren luokseni. Seuraava oli jopa tätäkin upeampi. Ja siinä hetkessä rupesin ajattelemaan viiniä. Juuri kun olen löytänyt mielestäni parhaan viinin, tupsahtaa eteeni sitäkin parempi pullo vielä moniulotteisempaa ja tasapainoisempaa juomaa. Ja jos näin monta kaunista näkinkenkää löytyy pelkästään tältä piskuiselta rannalta, mitäköhän muualla maailmassa on? Äkkiä Singhaa.

Ostin hotellihuoneeseen mandariineja. Ne olivat aivan uskomattoman makeita ja täyteläisiä. Vaikka Suomestakin saa välillä ihan hyviäkin hedelmiä, nämä oranssit pallerot olivat kuin merkkareita 5-vuotiaan suussa. Paitsi että ne eivät juuttuneet inhottavasti hampaisiin. Se olisi mandariinilla hyvin huono ominaisuus.  Hedelmien uskomaton makeus sai minut pohtimaan maantieteen vaikutusta viiniin. On selvää että espanjalaisessa viinissä korostuu aivan eri maut kuin vaikkapa saksalaisessa, ihan jo lämpötilan vaikutuksesta. Globalisoituneessa ja homogenisoituvassa maailmassa on lohdullista, että viinin ominaisuudet ovat riippuvaisia vallitsevista sää- ja ilmasto-olosuhteista. Coca Cola maistuu samalta minkä tahansa tehtaan tuottamana, mutta viini on ainutlaatuisempi tuote. Näin se myös parhaimmillaan kuvastaa maaperän ja ilmaston lisäksi alkuperänsä kulttuuria ja historiaa.

Olihan Thaimaassa toki viiniä, myös turistisella saarella jossa suuren osan lomastani vietin. Ravintoloissa tarjottiin talon valkkaria ja punkkua, jotain isoissa pulloissa myytyä bulkki-italialaista. Sen menekki ei näyttänyt olevan huimaa, etenkään lounasaikaan. Tämä on mielestäni ymmärrettävää siksikin, että olut sopii thaimaalaiseen ruokan ylivoimaisesti paremmin kuin viini. Toki nykyään puhutaan paljon rieslingistä ja gewurtztraminerista, varsinkin jos niissä on hitunen jäännössokeria, mutta henkilökohtaisesti en ole tästä ilmiöstä erityisen mehuissani. Vaikka olenkin viinifriikki, ei sitä kaikkialle pidä tunkea.

Pienistä marketeistakin löytyi viiniä, usein pölyyntyneitä vanhaksi menneitä valkoviinejä tai vaatimattomia australialaisia punkkuja. Jacob’s Creekillä oli kova promoaminen päällä, ja heidän omia viinijääkaappejaan oli lähes jokaisessa 7/11 -kaupassa, joita muuten on Thaimaassa melkein yhtä paljon kuin ruotsalaisia turisteja. Siis tozi paljon. Thaimaan viinivero on tähtitieteellinen, mikä omalta osaltaan estää viinin räjähdysmäisen tunkeutumisen tälle muuten houkuttelevalle markkina-alueelle. Silti erikoistuneita viinikauppoja tuli vastaan selkeäsi useammin kuin aikaisemmilla reissuillani. Thaimaassakin tehdään viiniä, mutta en halunnut/päässyt maistelemaan niitä, tällä kertaa. Ostin pullollisen Koh Chang -viiniä, joka ei kuitenkaan ole tehty viinirypäleistä, vaan Mao-hedelmästä. En ole vielä uskaltanut maistaa sitä, mutta huoli pois, kerron teille varmasti minkälaista se oli.

Itse asiassa valehtelin teille alussa, sillä huuleni olivat loman aikan kerran kosketuksissa viinin kanssa. Eräänä iltana nimittäin hain ruokaa takeawayna hotellille (törkeää, eikö?), ja päätinpä hakea siinä samalla pullon olutta ruoan kyytipojaksi kaupasta (myös törkeää, eikö?). En ollut aiemmin törmännyt Siam Sato -merkkiin, ja päätin kokeilla sitä, varsinkin kun se oli jotenkin käsittämättömän halpaa. Hotellilla tutkin thainkielistä etikettiä todetakseni että siinä oli huimat 8% alkoholia. Avasin korkin, joka ei sihahtanut lainkaan. Maistoin juomaa, ja hetkessä olin teleporttautunut 90-luvun Helsingin Pakilaan, jossa nuorna poikana, eikun siis miehenä, tein kotiiviiniä kavereideni kanssa. Yäk. Siam Sato ei siis ollut kaljaa, vaan pakilalaista kotiviiniä. En juonut sitä.

Viimeisenä iltana olin Bangkokissa, enkä vieläkään kaivannut viiniä. Söin Siam Paragon -ostoskeskuksen uskomattomassa food courtissa, josta sai mitä erilaisempia aasilaisen ruoan klassikoita, aivan pilipalihintaan. Siellä koululaiset tilasivat annoksia, joita moni suomalainen aikuinenkaan ei uskaltaisi edes maistaa. Vaihtoehtoja oli satoja, mikä oli hyvin piristävää, sillä olin aika lailla syönyt kaikkea mahdollista saarella tarjolla olevaa. Tarjonta on monissa turistikohteissa kuitenkin suppeaa ja länsimaistettua, siihen nähden miten ällistyttävän rikas ruokakulttuuri Thaimaassa ja ympäröivissä valtioissa on. Söin osterimunakkaan ja possua korealaisittain. Ja join vettä. Huimaavan kokoisessa ostoskeskuksessa oli loistava kirjakauppa, jossa vihdoin päätin päästää irti. Ostin uusimmat Wine Spectator- ja Decanter -lehdet. En kuitenkaan lukenut niitä vielä. Koin että menettäisin lomatunnelman, jos nyt rupeaisin tutkimaan mitä miljoonan dollarin tiloja liikemies x on taas ostanut Russian River Valleysta. Krooh…pyyh…

Lopulta istuin koneeseen paluulennolle. Minulla oli viinilehdet käsimatkatavaroissa, mutten halunnut vieläkään antautua niiden vietäväksi. Tilasin silti taas saman pikkolollisen shampanjaa kuin menolennolla, johon lentoemännän suosituksesta lisäsin hieman jäitä, sillä se ei ollut aivan riittävän kylmää. Menköön, ajattelin, kerrankos sit jäitä skumppaan laittaa, ja Moëtillahan on oikein tähän tarkoitukseen varta vasten kehitetty shamppanjakin. Kaadoin juomaa muovilasiin ja otin pienen siemauksen. Silmäni kostuivat ja hymyilin leveästi. Käännyin vaimoani Jacquelinea päin, ja totesin shampanjan maistuvan aivan järisyttävän taivaalliselta. Miten voi pienistä happamista viinirypäleistä saada aikaan näin aseistariisuvaa, nestemäistä hyvyyttä? Kahden viikon viinittömyys sai minut rakastamaan viiniä taas hieman enemmän. Kuinka paljon viiniä voi oikein rakastaa? Ja missä vaiheessa sinne hoitoon kannattaisi hankkiutua?

Noudatin omia ohjeitani, ja ostin aika monet viinilasit ja niihin sopivat pullot läheisilleni joululahjaksi. Burgundia, rieslingiä ja tietenkin sherryä. Sain itsekin muutamia viiniaiheisia lahjoja, mm. pullon kuuluisaa libanonilaista 2003 Château Musaria. Sain sen vieläpä henkilöltä, joka ei ole ollenkaan perehtynyt viineihin, ja joka suhtautuu yleensä omaan vauhkoamiseeni säälivän humoristisesti: “Öö, se on viiniä, sitä juodaan, anna tyyliin bisse.” Häneltä kiinnostavan viinin saaminen oli erityisen mieltä lämmittävää. Hän tiesi että osaisin arvostaa lahjaa, vaikkei itse asiasta juuri piittaakkaan. Kiitos vielä, tässä pyytämäsi bizautus, rehellinen suomalainen megabrändi-lager. Vai haluaisitko kuitenkin mielummin jonkin pienpanimon alen? Okei, okei, lopetan ajoissa.

Viini oli muutenkin kovasti esillä joulun aikana, jos ei muuten niin ainakin omissa ajatuksissani. Ja lasissani. Näin käy ihmiselle joka innostuu yhdestä asiasta “hieman” liikaa. Älkääkä nostako niitä kulmakarvojanne. Sallin itselleni lainausmerkkien käytön koska olen lähestulkoon lomalla. Muutenhan lainausmerkkien käyttö kirjoituksissa on vähintäänkin “arveluttavaa” ja laiskaa. Norkoilin taas lippulaiva-Alkossa päivätolkulla. Olen aivan varma että muutama myyjä pitää minua stalkkerina, ja että kiinnostukseni eurooppalaista pinot noiria kohtaan on vain tekosyy tulla juttelemaan heille, jotta voin taas illalla uhrialttarille kynttilöitä sytytellessäni muistella heitä. Heidän onnekseen stalkkeroin vain hyviä viinejä. Mikä ei tarkoita sitä, ettenkö silti olisi “hieman” säälittävä.

Sain hyviä neuvoja, joista kullanarvoisin oli makean saksalaisen rieslingin yhdistäminen lemon pie:hin, joka oli jälkiruokamme aattona. Yhdistelmä oli maaginen. Viini oli makea, kuten juu kyllä totesinkin äsken, mutta myös hyvin hapokas, raikas ja herkullisen moniulotteinen. Riittävästi viilennettynä sitä voisi juoda iloisesti pelkiltäänkin. Olin alunperin suunnitellut Sauternesin tarjoamista, ihan jo koska olen tunnustuksellinen frankofiili, mutta myytävien vuosikertojen nuoruus (Sauternesit ansaitsevat vanheta rauhassa) sai minut harkitsemaan ja pyytämään apua. Ranskalaisen viinin aprikoosisuus ja hunajaisuus olisikin ollut ehkä liikaa selkeämakuiselle sitruunatortulle. Illan muut viinit olivat shamppanja, puolikuiva riesling (sopi oivasti kala-alkupaloihin, vaikkei yhtä hyvin kuin olut) ja itävaltalainen pinot noir. Kaikki hyviä, alle kahdenkympin viinejä.

Vaikka joskus ehkä haluaisinkin, hyvä illanvietto ei ole kuitenkaan mikään viinitapahtuma tai tasting. Siihen nähden että minulta meni puoli tuntia pelkän jälkiruokaviinin valitsemiseen, sen juominen kesti ehkä viisi minuuttia, ja sekin tapahtui kiihkeiden maailmanpoliittisten keskustelujen lomassa. Ja hyvä niin. Viinin tehtävä ei olekaan (yleensä) varastaa kaiken huomio, vaan toimia makunautinnon tarjoamisen ohella ihmisyyden ja kanssakäymisen lubrikanttina. Myönnän kyllä auliisti, etten itse osallistunut edellämainittuun kiihkeään keskusteluun, vaan nuuhkin viiniä ja päästelin ihastelevia murahduksia ja muita äännähdyksiä. (Olen muutenkin huomannut että nuuhkiminen on tehnyt minusta hieman epäsosiaalisemman. Koirillahan se menee päinvastoin.)

Hyvän viinin tarjoaminen ihmisille on suosikkiasioitani maailmassa, oli kyseessä sitten jouluateria tai keikkapaikan backstage. Nautinnon jakaminen ja posiitiivisten asioiden kokeminen yhdessä on yksi syy, miksi viini on ollut niin suosittua maailmalla jo vuosituhansia. Olisi tekopyhää väittää ettei alkoholilla ole osuutta asiaan, mutta kyse on jostain paljon suuremmasta. Kun vuoden vaihtuessa kello lyö kaksitoista, ja kuoharipullot poksuvat ympäri maapalloa, ei siinä mitään viinaa ajatella. Tai ehkä ajatellaan. En minä tiedä. Viini on yksi tapojamme olla ja kokea yhdessä. Ja viiniin aion panostaa ensi vuonnakin. En aio viettää tipatonta tammikuuta, sillä se helposti johtaa tipalliseen helmikuuhun. Voin vain kuvitella minkälaisessa hallitsemattomassa himon tilassa olisin luettuani viinikirjoja kuukauden kuivin suin.

Toivotan kaikille onnellista ja nautinnollista uutta vuotta. Olkoon laseissanne herkullisia nektareita ja seurassanne tärkeitä ihmisiä nauttimassa niitä. Ja olkoon otsikointini tulevissa kirjoituksissani edes hieman järkevämpää. Kaikkihan sen tietävät että Earth Wind & Fire on enemmän imelletyn perunalaatikon perään.

Harkitsen vakavasti että ostaisin vain viiniaiheisia lahjoja läheisilleni tänä vuonna. Paitsi lapsilleni. Vai onko olemassa enologi-Barbie? Tai My Little Pony’s Biodynamic Winery? Pitäisi olla. Mattel, soitelkaa, mulla on ideoita. Laitan verokortin jo tulemaan. Viinin ympärillä pyöriviä lahjaideoita on lukemattomia, ja velvollisuuteni on kertoa niistä myös teille. Mutta älkää ostako viinilahjoja ihmiselle joka ei pidä viinistä. Heitä varten on olemassa villasukat ja Stockan lahjakortit.

Hyvä pullo viiniä on aina hyvä lahja. Hinnalla ei sinänsä ole väliä, kunhan valinnalle on olemassa jonkinlainen peruste. Jo se, että viini on erinomainen, riittää. Jokin muukin ajatus voi toimia. Kenties olette olleet matkoilla lähellä kyseisen viinin alkuperää, tai olette juoneet sitä jonain merkittävänä hetkenä. Ehkä ystävänne tai sukulaisenne ei itse raaski ostaa kolmenkympin viiniä. Lahjan saaja voi olla suuri rieslingin ystävä, ja olette löytäneet erikoisvalikoimasta juuri hänelle sopivan Grand Cru:n. Vintage-portviini on hänen syntymävuodeltaan. Upea Bordeaux tulee olemaan parhaimmillaan kun hän täyttää 50 vuotta. Shampanjapulloa tuskin tarvitseekaan perustella. Olette saattaneet puhua tastingin järjestämisestä, ja ostatte hänelle kolme erilaista sauvignon blancia eri puolilta maailmaa. Sain juuri äskettäin itse lahjaksi pullon jonka etiketissä kuulemma koreilee ilmiselvä Jacques Boissons. Totta se oli, ja olikin todella komea herrasmies. Todella komea. Boissoniaaninen adonis.

Erilaiset oppaat ja viinikirjat ovat loistavia lahjoja. Uskon että tänäkin jouluna moni meistä saa kaksi tai kolme Viinistä viiniin – tai Viiniopas-kirjaa. Paksumpiakaan yleisteoksia ei voi kotona olla liikaa. Isot viiniatlakset ovat oiva apu viinipullon taustoja tai viinialueita tutkiessa. Itse ainakin välillä hukun Googleen, ja nautin perinteisen tietosanakirjan selkeydestä. Niitä ei sitäpaitsi kaiken maailman bloggarit kirjoittele, vaan oikeat asiantuntijat, sekä ulkomailla että Suomessa. En myöskään usko kenenkään pettyvän, jos pukinkontista tipahtaa syliin Antti Uusitalon Juustot & juomat, tai Essi Avellanin Matka Champagneen.

Viiniin liittyviä tavaroita on satoja. Hyviä viinilaseja ei voi olla liikaa. Riedel, Spiegelau ja Schott Zwiesel lienevät yleisimmät ravintoloissa käytettävät lasit, mutta kotimaisistakin löytyy mainioita. Vaimoni Jacquelinen, ja monen muun värikkään lasin ystävän harmiksi, viini-ihmiset suosittelevat hyvin yksiselitteisesti värittömien viinilasien käyttöä. Jos lahjan saaja ei juo punaviiniä, älkää herran tähden ostako hänelle jättimäisiä pinot noir -laseja. Kaupat ovat pullollaan kaikensorttisia pullonavaajia, mutta ns. papukaija-malli on aivan ylivoimainen, vaikkei kenties stailein lahja. Tyylikäs cooler sen sijaan on takuuvarma hitti. Sen lisäksi että siinä pidetään juoma kylmänä, on se jäillä ja vedellä täytettynä myös nopeimpia tapoja viilentää liian lämmin viini. (Muistakaa tämä myös ensi kerralla kuin saatte ravintolassa yli 20-asteista punkkua. “Huoneenlämpö” tarkoittaa n.15 astetta.) Kaikissa kodeissa pitää olla myös ilmanpoistajapumppu kumikorkkeineen, jolla saa ylijääneen viinin säilymään huomattavasti pidempään laadukkaana. Onko kaikilla ystävillänne jo dekantteri? Pitäisikö perheeseenne saada viinikaappi? Haluaisiko vaimonne/miehenne omistaa viinitilan? Siinä vasta lahjaidea. Kulta, olet nyt onnellinen Brunello di Montalcino -tarhan omistaja. Sit mä heräsin.

Kaiken ei tarvitse olla materiaa. Lahjakortti hyvään ravintolaan, jossa on hyvä viinilista, on aina tervetullut lahja. Tai luvatkaa viedä läheisenne ulos syömään ja juomaan hyvin, vaikkapa seuraavan kolmen kuukauden sisällä. Olisiko joku rakkaistanne kiinnostunut viinikurssista? Menkää sinne yhdessä, yksin kursseille menevät vain umpimieliset, kuten minä. Tilaisuuksia löytyy moneen lähtöön ja budjettiin, ei muuta kun internetiin messeviä hakusanoja napsuttelemaan. Jossain yhdistetään ruokaa ja viiniä, jossain tutustutaan shamppanjaan, jossain tehdään tarkempaa tutkimusta viinin ominaisuuksista, ja jossain käydään läpi aivan perusasioita. Jossain joku on sitä mieltä että käytän sanaa “jossain” turhan reteästi. Toki tastingin voi järjestää itsekin, ja kutsua lahjaksi sinne ystäviä. “Tervetuloa tammikuussa luokseni maistelemaan erilaisia jalohomeisia jälkiruokaviinejä. Maistiaisten jälkeen siirrymme keskustaan laulamaan karaokena Jukka Kuoppamäkeä. Joulutervehdyksin, ystävänne Jacques ´pieni mies´ Boissons”.

Toivon että vinkkini auttavat teitä joululahjaostoksien tekemisessä, mutta sitäkin enemmän toivon että MINÄ saan lahjaksi paljon viiniä. Voitte tulla sitten tammikuussa juomaan niitä meille. Ja avatkaa äänenne ennen kuin tulette, illasta tulee pitkä. Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.

Jacques Boissons

__________________________________________________________________

Viinikassi suosittelee pukinkonttiin seuraavia lahjapakkauksiin käärittyjä viinejä:

Torres Coronas (Alkosta, 9,90 €)

Torres Santa Digna Sauvignon Blanc (Alkosta, 9,99 €)

Baron Philippe de Rothschild Mouton Cadet (Alkosta, 10,95 €)

Baron Philippe De Rothschild Escudo Rojo (Alkosta, 13,95 €)

Masi Campifiorin (Alkosta, 14,98 €)

Peter Lehmann Stonewell Shiraz (Alkosta, 39,90 €), joka on pakattu puulaatikkoon

Olin jo kirjoittanut lähes valmiiksi jutun parin viikon takaisesta reissustani San Sebastianiin. Söin siellä jumalaisesti. Baskimaan pintxot eli paikalliset tapakset ovat vailla vertaa, puhumattakaan lukuisista korkeatasoisista ravintoloista. Kävin legendaarisessa Mugaritzissa, jolle povataan elBullin manttelinperijän viittaa, ja Bilbaon Guggenheim-museon yhteydessä toimivassa Neruassa, joka sattumalta pari päivää sitten sai ensimmäisen Michelin-tähtensä. Viinipuoli oli myös hyvin hoidossa. Oli kysessä sitten hapokas ja helmeilevä txakoli, tai kuiva fino-sherry iberico-possun kyytipoikana, huonoa viiniä ei tarjoiltu. Käytin myös lasteni ennestäänkin ohuen perinnön paikalliseen viinikauppaan, jonka valikoima sai jalkani tutisemaan. Eli siis loistava reissu, ja juttu joka kirjoittaisi itse itsensä. Kunnes menin Tampereelle.

Popeda. Tammerkosken silta. Juice. Tammelan tori ja mustamakkara. Mikko Alatalo. Särkänniemi. Kummeli. Ilves ja Tappara. Tampereesta on San Sebastian kaukana. Silti rakastan Tamperetta ja tamperelaisia. Keikkamuusikkona tie vie usein kaupungin moniin loistaviin keikkapaikkoihin, ja kolmena viime vuotena olen viettänyt kesäsunnuntait Särkänniemessä, tv-ohjelman housebändin kitaristina. Huvipuiston henkilökuntaa ystävällisempää ja sydämellisempää väkeä ei löydä mistään. Mutta tämä ei liity mitenkään tähän kirjoitukseen, joten jos olisin delete-nappula-miehiä, painaisin delete-nappulaa, mutta koska en ole delete-nappula-miehiä, en paina delete-nappulaa. Olen enemmänkin väliviiva-miehiä, jolle toisto on tehokeino.

Viime viikolla olin nääs Tampereella soittohommissa, tällä kertaa studiossa kitaroimassa eräälle ensi vuonna julkaistavalle levylle. Koska sessio oli kaksipäiväinen ja olin jäämässä yöksi, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja mennä oikein kunnolla ulos syömään. Valitsin paikaksi Vuoden ravintolaksi 2011 valitun ravintola C:n. Seuralaisenani oli samoissa sessioissa soittava helsinkiläinen rumpalismies. Pitkän äänityspäivän päätteeksi istuimme pöytään ja tilasimme keskikokoiset menut suositusjuomineen. Illasta tuli ikimuistoinen.

Ruoka oli loistavaa. Raaka-aineet olivat kaikki läheltä, ja tarjoilija kertoi hyvin tarkkaan kenen tilalta mikäkin tuote oli. Alkuruokana oli kotimaisesta Savuarmas-juustosta tehtyä risottoa. Pääruoaksi seuralaiseni söi nieriää, mutta minä punkunhimoissani vaihdoin omani villisikaan. Seurasi juusto, joka oli Mouhijärven ihanaa Metsuria tomaattihillokkeen kera. Jälkiruoaksi söin mantelikakkua paahdetun valkosuklaan ja omenan kera. Taivaallista.  Pitkin ateriaa saimme myös pieniä keittiön tervehdyksiä. jotka kiihottivat ruokahaluamme ja puhdistivat suutamme tarpeen vaatiessa. Moitteeton, korkeatasoinen kulinaarinen kokonaisuus. Mutta ei siinä kaikki, ja onhan tämä viiniblogi, herrajumala sentään.

Ravintola C:n C on yhtä kuin Christina Suominen, viinituntija extraordinaire. Jo vilkaisu viinilistaan paljastaa ettei kyseessä ole mikään ison ketjuravintolan yllätyksetön valikoima, vaan aidosti erilainen, kiehtova lista. Viiniparit ruoillemme olivat kekseliäimpiä miesmuistiin, ja juuri se saa minut suu vaahdossa höpöttämään tästä teillekin, rakkaat lukijat. Vai milloin olette viimeksi saaneet alkuruoan pariksi roseeta, vieläpä marraskuussa? Rosee tai Rosé, whatchamacallit, herättää minussa ristiriitaisia tuntoja. Parhaimmillaan se on fantastista, varsinkin kuumana kesäpäivänä, mutta onhan se joskus myös vähän sk…huonoa. Mutta eipä ollut Ribera del Dueron 2010 PradoRey Rosé, jonka kevyt makeus istui risoton lievään makeuteen upeasti. Rohkea aloitus, joka riisui minut oitis aseista. Antakaa palaa, mitä seuraavaksi? Villisian parina sain Eric Texcier´n Châteauneuf-du-Papea. Valinta ei sinänsä ollut mullistava, mutta yhdistelmä toimi erinomaisesti.

Juustolautasen kanssa saimme itselleni täysin uutta tuttavuutta, Champagnen alueella tehtyä Ratafia-likööriä. Shamppanjatalo Guy Charlemagnen ratafia oli herkullisen marjaisaa ja siinä oli lievästi portviinille ja madeiralle tyypillinen, hyvällä tavalla hapettunut sävy. Kiehtova laatujuoma, johon kaltaiseni viinidorka juuri helposti koukahtaa.

Yhtä ennenkokematon elämys oli Ice Cider eli jääsiideri Kanadan Quebecistä, jota sain jälkiruoan kanssa. Ravintola halusi tarjota sen normaalia lämpimämpänä, jotta kaikki aromit tulisivat esille. Juuri tällaista itsevarmuutta ja yksityiskohtiin paneutumista minä kunnioitan. Ja kuka voisikaan vastustaa tuotetta nimeltä Cryomalus? En ainakaan minä, olenhan lapsena katsonut Galacticaa. Kuten kenties arvaatte, tästä oli kaupan esanssilitku kaukana. Mistä tuli mieleeni että kerran kun ei ollut takahuoneessa tarjolla (eli jäljellä) muuta kuin makeaa, haaleaa päärynäzidukkaa, keksimme soittokaverin kanssa sekoittaa siihen hieman Jallua. Ei se hyvää ollut, mutta parempaa kuin pelkiltään. Siinäpä sisältöä ammattimaiseen viiniblogiin. Ai niin, tämähän ei olekaan ammattimainen blogi! (vetää housut alas).

Ateria oli ohi ja ylistimme kaikkea tarjoilijallemme. Huomatessaan aidon intomme ja kiinnostuksemme hän kaatoi meille vielä pienet lasilliset rosé-portviiniä, kuin puolivahingossa sulkien aterian taiteellisen ympyrän. En tiennyt että rosé-porttia oli edes olemassa. Se oli todella hyvää.

Puoli yhdentoista maissa maksoimme hyvin kohtuuhintaisen ateriamme, ja palasimme hotellille, makuaisti ja sielu täynnä elämyksiä. Toisena studiopäivänä emme kyllin voineet ylistää tamperelaisille kanssamuusikoilemme miten loistava heidän kotikaupunkinsa ravintola oli ollut. Tampere ei ehkä ole San Sebastian, mutta sieltä saa järjettömän hyvää ruokaa ja kiinnostavia viinejä. Pullat pystyyn, taikina nousee.

Jacques Boissons

__________________________________________________________________

Vuoden Viinit Roseesarjan kultamitalistiksi 2011 valittu
Torres Santa Digna Cabernet Sauvignon Rosé, Alkosta 9,99 €

Maailmassa tehdään tolkuttomasti hyviä ja kiinnostavia viinejä. Siksi teidän ja minun tulisikin äkkiä ruveta maistelemaan niitä. Nyt! Aikaa ei ole hukattavana! Mutta mitä otetaan? No vaikka jotain näistä seuraavista. Osa tyyleistä saattaa olla  tuttuja, osa vähemmän. Sama koskee minuakin, olen parempi bluffari kuin viinitietäjä. Eli Moonbootsit jalkaan, sillä nyt astumme syvään hankeen mukavuusalueen ulkopuolelle. Sitä paitsi Moonbootsit on törkeän siistit. Moonboots, miehille ja naisille jotka juovat omia viinejään. Moonboots on muuten yllättävän samanlainen sana kuin manboobs.

Itävallan viinit. Myönnettäköön, Itävalta-buumi on jatkunut jo muutaman vuoden, eikä tämä suositus ole maailman kekseliäin. Mutta itävaltalaisten viinien hinta/laatu -suhde on todella korkea, ja ne ovat herkullisia! Itse olen tissutellut valkoisia Grüner Veltlinereitä jo tovin, mutta haluaisin syventyä myös maan punaviineihin. Valkoviinit ovat lähes poikkeuksetta olleet ihanan hapokkaita, ruokahalua herättäviä, ja elegantisti aromikkaita. Laadusta kertoo sekin, että Alkosta helpohkosti löydettävää Schloss Göbelsburgia tarjottiin legendaarisen Alain Ducassen lontoolaisen ravintolan maistelumenussa.

Sherry. Tästä höpisin jo Katalonian reissuni yhteydessä, mutta olenkin vakuuttunut (kuten on myös viinin ylipapitar Jancis Robinson), että sherry on tulossa rytinällä takaisin. Oli kyseessä sitten kuiva fino, tai helmasyntisen makea Pedro Ximenez, eli PX,  sherry on erinomainen ruokajuoma, joka laatuunsa nähden maksaa murto-osan verrattuna klassisten viinimaiden huippuviineihin. Täten julistan siis sherryn muodikkaaksi. Ensi vuonna Flow-festivaali pursuaa sherry-telttoja ja kaikissa rap-videoissa vilahtaa pullo erinomaista manzanillaa. Muistatteko Stevie Wonderin kappaleen My Sherry Amour? Nii-i, kyllä Stevie tietää.

Yhdysvallat. Amerikassa tehdään loistavia viinejä. Kalifornia on tietenkin itsestäänselvä aloituspaikka. Toisaalta sieltä tulevat muhkeat ja hyvin alkoholipitoiset zinfandelit, toisaalta esim Russian River Valleyn alue tuottaa erinomaisia pinot noireja. Kuulemma. En ole maistanut, mutta olen lukenut alan lehdistä. Sen sijaan maistoin äskettäin erinomaista kristallinraikasta tammetonta kalifornialaista chardonnayta. Viinejä tehdään myös Washingtonin osavaltiossa, joka on Amerikan riesling-keskus, Oregonissa ja New Yorkin osavaltiossa. (Itse asiassa nopea Wikipedia-pyrähdys paljasti että jokaisessa osavaltiossa tehdään viiniä. Oho.) Jos vielä epäilyttää, katsokaa Sideways, tai pätkiä Oz Clarken ja James Mayn Kalifornian kierroksen jaksoista. Pullo auki ja socceria pelaamaan. Tai toisinpäin. Soccer…se on football, ja sillä selvä.

Jälkiruokaviinit. Rakastan jälkiruokaviinejä. Suosikkejani ovat jalohomeiset eli botrytiksen parfymoivat viinit. Jalohome kutistaa rypäleen konsentroiden sen makeuden, ja samalla syntyy huumaavia aromeja joita ei muuten tule. Klassisimmat makeat viinit tulevat Bordeaux’n Sauternes-alueelta ja sen kirkkain tähti on itsevaltias, aivan hirveän kallis Château d’Yquem. Sauternesin ja sen naapurin Barsacin hapokkaat ja makeat viinit tuoksuvat ja maistuvat hunajalta, kukilta, jalohomeelta, aprikoosilta ja persikalta. Maku viipyy suussa ikuisuuden. Mutta kyllä muuallakin osataan. Sanahirviö Trockenbeerenauslese lupaa ostajalleen pullollisen silkkaa hyvyyttä, samoin kuin harvinaisempi eiswein tai Icewine, riippuen viinin alkuperästä. Entäpä sitten maaginen Tokaji, Vin Santo tai erinäiset Late Harvest -juomat? Tärkeintä on muistaa että jälkiruokaviinin tulisi olla makeampaa kuin itse jälkiruoka. Toisaalta loistava jälkiruokaviini on jo itsessään jälkiruoka. Muistakaa viilentää!

Saksalaiset viinit. On suunnaton harmi että muutamat karmeat puolimakeat viinit ovat pilanneet saksalaisen viinin mainetta. Saksa on kuitenkin ikivanha viinimaa. Maassa tehdään satoja ensiluokkaisia ja laadukkaita valkoviinejä, sekä paljon kiinnostavia punaviinejä. Pfalzin rieslingit ovat samantyyppisiä kuin Alsacen, joten rajanylityksen voi varovasti aloittaa vaikka sitä kautta. Sain juuri tällä viikolla aivan loistavaa saksalaista rieslingiä ravintola Murussa. Kiitos siitä mestarisommelier Samuil Angeloville. Viinissä oli upeaa hapokkuutta, joka kirjaimellisesti toi veden kielelle ja muhinoi vastustamattomasti siikatartarin kanssa. Saksaa ymmärtämättömälle etiketit voivat olla hieman vaikeaselkoisia, mutta Alkon ystävälliset myyjät auttavat varmasti mielellään selvittämään näitä mysteerejä. Laadukkaan pullon etiketissä lukee todennäköisesti QbA tai Prädikatswein. Tyylejä löytyy rutikuivasta sikamakeaan, eli messeviä maisteluhetkiä!

Eikö tämä lopu ikinä? Ei. Viini ei maistelemalla lopu. Katsoin juuri YouTube-pätkän jossa viinigurut kehuivat kreikkalaista Assyrtiko-rypäleestä tehtyä Santorini-valkoviiniä. Sehän tästä vielä puuttuikin. Taannoisella Rooman matkalla ihastuin myös Lazion alueen punaviineihin, joita ei pahemmin ole tääläpäin näkynyt. Vielä kymmenen vuotta sitten ne olivat paikallisen tuntijan mielestä melko kauheita, mutta ilmeisesti kovalla rytinällä ollaan tulossa. Entäpä Sisilia ja ihana Nero d’Avola -rypäle? Alkosta löytyy niitä reippaasti. Portugal? Todellakin. Marokko? Mitä? Marokko? Kyllä. Tandem-punaviini on erinomaista, kannattaa kokeilla. Missä kaikkialla Ranskassa tehdään kuohuviinejä? Kuinka monta saa roséna? Miltä Marsala maistuu? Etelä-Amerikka! Australia! Uusi-Seelanti! Etelä-Afrikka! HUUTOMERKKI! Voiko kukaan uskoa että Kanadassa tehdään viiniä? Pääni räjähtää!

Oikeasti pääni ei räjähdä, älkää pelätkö. Ei päät noin vaan räjähdä. Mutta tarvitsen kyllä lasillisen hyvää viiniä.

Jacques Boissons

__________________________________________________________________

Viinikassi suosittelee

Itävaltalainen Muenzenrieder Zweigelt Classic (Alkosta, 9,99 €)

Yhdysvaltalainen Fog Head Pinot Noir (Alkosta, 14,98 €)

Saksalainen Neiss Weissburgunder Vogelsang (Alkosta, 13,85 €)

Kävin sunnuntaina viinimessuilla. Anteeksi, hetkinen. Verbi “käydä” ei ole ehkä oikea ilmaisu, yritetään uudestaan. Olin sunnuntaina seitsemän tuntia viinimessuilla. No niin, nyt näyttää oikealta. Viinimessut keräävät yhteen paikkaan suurimman osan Suomen viinimaahantuojista, jotka esittelevät Alkossa myytäviä tuotteitaan. Osa heidän viineistäänhän menee vain horeca-sektorille (Hotel-Restaurant-Café), eikä näitä pulloja meille taviksille (saati sitten pelkkiksille) tarkoitetuilla messuilla nähdä. Kaikkia esillepantuja viinejä ei saa joka Alkosta, vaan ne voivat kuulua tilaus- tai erikoisvalikoimaan. Bla bla bla, nyt kerro jotain kiinnostavaa. Okei.

Hän, joka keksi yhdistää ruoka- ja viinimessut kirjamessuihin, on nero. Ihmiselle, jolle koko päivän hengailu viinialueella ei ole niin itsestäänselvää kuin minulle, kirjat toimivat loistavana puskurina virkistävän Chablis’n pariin. (Jotkut meistä taas ajautuvat helpommin kirjojen pariin parin lasillisen jälkeen). Asetelma myös korostaa viinin ja ruoan merkitystä kulttuurissa. Viiniosasto ei ole enää mystinen ja salainen linnake, jonne vain hulluimmat ja juopoimmat menevät. Sinne saattaa jopa ajautua vahingossa, ellei satu olemaan messuilla lastenvaunujen kanssa. Rattaat eivät ole sallittuja viinialueelle. Se olisikin kauheaa jos lapset näkisivät että viini on hieno nautintoaine, osa kulinarismia ja kulttuuria. Haluan toki itsekin suojella lapsiani alkoholin negatiivisilta ilmentymiltä, mutta jotain tolkkua, pliis. Jos viinistä tekemällä tehdään salaperäinen ja salattu aikuisten juttu, jota juodaan kivimuurien takana, niin totta munassa se kiehtoo entisestään. Vielä kerran, hei bliis.

Maistoin todella monta viiniä ja muistin sylkeä suurimman osan. Okei osan. Tarjolla oli sekä ns. peruskauraa, että hieman arvokkaampia tilausvalikoiman viinejä, ja juuri näihin spesiaaleimpiin herkkuihin tutustuminen onkin messujen parasta antia. Tunnetustihan Alkossa ei pääse ikinä maistamaan mitään, eikä kolmenkympin pulloa raaski ostaa summan mutikassa, jos koskaan. Kuulin muuten etteivät maahantuojien edustajat saa maistattaa Alkolaisille tuotteitaan kun käyvät niitä puffaamassa. Miksi ihmeessä?

Heiluttelin, nuuhkin ja ryystin viinejä eri osista Kaliforniaa, Italiasta, Rhônen laaksosta, Alsacesta, Burgundista, Australiasta, Champagnesta, Espanjasta, Chilestä ja Languedoc-Roussillonista. Joukkoon mahtui mm. sataprosenttisesti Petit Verdot-rypäleestä valmistettu Finca Antigua, ja kaikkien sokkomaistajien painajainen, 15 (!) eri lajikkeen Vin de Monsieur le Baron de Montfaucon. Shampanjaa en sylkenyt. Jotain tolkkua sentään.

Yhtä tärkeää kuin viinin maistaminen on sen tarinan kuuleminen asiantuntijalta. Tämä puoli olikin hienosti hallussa suurimmalla osalla messujen ammattilaisista. Viini tulee aina jostain, ja sen on tehnyt ihminen, jolla on tietynlainen tausta ja filosofia. Esiteltävä viini voi myös olla lajilleen epätyypillinen, tai siinä voi olla aromeja, jota harjaantumaton nenä ei osaa erotella. Etsiessäni seuravaa kiinnostavaa lasillista törmäsin sattumalta ihmiseen jonka olen tuntenut aivan vauvasta asti, mutta jonka kanssa en ole ollut sen enempää tekemisissä vuosikymmeniin. Hän olikin viinimaahantuoja, ja pian hämmästelimme hänen edustamansa australialaisen viinin The Musicianin (herranjestas mikä yhteensattuma, kun minäkin olen muusikko krooh…) uskomatonta eukalyptuksen aromia. Lasissa tuoksui, ja jopa hieman maistui, apteekissa myytävät kurkkupastillit. Ei toki pelkästään, sehän olisi ihan hirveää, kuraa suorastaan.

Messuilla saattoi nähdä kaikki suomalaisen viiniskenen isot nimet. Berglund, Rinta-Huumo, Avellan, Vanne, Angelov, Suorsa, ja paljon sellaisia joita en (vielä) tunnista. Meikäläinen oli ihan että wau toi on toi. Ja hitsin vitsi että osaa ihminen pitää tyylikkäästi kiinni lasista. Ja tossa se Essi Avellan menee, Suomen ensimmäinen Master Of Wine, shamppanjakuningatar, idolini. Alueella seilaili myös monia meitä muusikoita, joille sunnuntai usein on viikonlopun ensimmäinen vapaapäivä. Olinhan itsekin lauantaina Syksyn sävelessä soittamassa. Näin siellä Tauskin. Minuakin tuijoteltiin hieman viinimessuilla, mutta luulen sen johtuvan siitä, että minulla oli paidasta aika monta nappia auki. How low can you go?

Olisipa tällaisia tapahtumia huomattavasti useammin. Harvoin sitä pääsee kadunmies tekemään vertailevaa tutkimusta tässä määrin, ja tapaamaan näin monta alan huippua yhden päivän aikana. Tarjolla oli tastingeja, luentoja, ja ruoan ja viinin yhdistämiseen keskittyviä kokkausdemoja. Ihmiset käyttäytyivät siivosti ja vaikuttivat todella kiinnostuneilta viinikulttuurista. Moni minua kokeneempi viinibloggari on jo ehtinyt peräänkuuluttaa viinilipukkeelle pienempää hintaa  pienempää viinimäärää vastaan. Olen tästä täysin samaa mieltä. Jos lipuke maksaisi 2,50 euron sijasta yhden euron, ja sillä saisi pienen maistiaisannoksen, voisi kuluttaja helposti maistaa vaikka kahtakymmentäkin viiniä köyhtymättä. Olisiko taas yhden hei bliisin paikka?

Lopuksi vastaus kysymykseen, jonka tiedän mietityttävän teitä unettomuuteen asti: Mitä sinä, Jacques Boissons, joit ihan viimeiseksi sunnuntai-iltana? Ansaitsette luonnollisesti vastauksen: Fernetin.

Jacques Boissons

____________________________________________________________________________________

Viinikassin suosituimmat viinit Viinimessuilla:

Dopff & Irion, Muscat

Torres Coronas Tempranillo